Se joka haukkuu on ite? Long covidin ja ME:n selitysmallit sekä hoito Suomessa

Minua ja monia muita virheellisesti toiminnalliseksi leimattujen sairauksien biologisista mekanismeista kiinnostuneita syytetään usein dikotomisesta ja “biomekanistisesta” ajattelusta. Samaan aikaan syyttelijät jakavat sairauksien syyt helposti havaittaviin fyysisiin vaurioihin (hardware) ja keskushermoston vääriin hälytyksiin (software). Jälkimmäisen hoidoksi yleensä suositellaan välttämään lisätutkimuksia, uskomaan vakaasti että mitään ei ole fyysisesti vialla ja palaamaan normaaliin elämään. Kyseessä ei ole olkiukko vaan sama jaottelu ja hoitosuositus toistuu myös tässä tuoreessa Ylen jutussa.

Tämäkö sitten ei ole dualistista? 

Virheellisesti toiminnallisiksi leimatuilla sairauksilla tarkoitan tilanteita, joissa oireiden oletetaan johtuvan ensisijaisesti keskushermoston virheellisestä uhkatulkinnasta ilman riittävää näyttöä siitä, että tämä on päämekanismi. Hyviä esimerkkejä ovat long covid ja ME, joiden molempien fyysisistä mekanismeista on niin runsaasti näyttöä, että sitä ei voi mitenkään hyvällä omallatunnolla jättää huomiotta ja väittää oireiden johtuvan vain hermoston vääristä hälytyksistä.

Kuva Science

Historiallisesti stressin, ahdistuksen ja heikon hermoston on uskottu aiheuttavan diabeteksen, mahahaavan, migreenin, MS-taudin ja astman oireet. Nyt alkaa näyttää siltä, että jopa toiminnallinen neurologinen häiriö (FND) ei ole pelkästään “softwareen” liittyvä vaan myös “hardwaresta” on löydetty muutoksia (ks. esim.). Miksi toistamme tätä samaa virhettä yhä uudelleen ja uudelleen? Eikö ole jo tarpeeksi monta kertaa osoitettu, että “ei näy helposti havaittavia fyysisiä vaurioita” ei ole riittävä peruste pitää oireilua toiminnallisena?

Eikö ole kuitenkin parempi saada jokin selitys ja jotain hoitoa kuin ei mitään? Ehkä joissain tilanteissa onkin. Sairauksien hoitaminen toiminnallisena paremman selityksen puuttuessa on kuitenkin lähtökohtaisesti vaarallista. Diagnoosi ohjaa hoitoa, potilaan kohtelua, tutkimusten jatkamista tai lopettamista ja sitä, että uskotaanko potilaan kertomaa lainkaan.

Jos oire on aidosti toiminnallinen, psykosomaattinen tai millä termillä sitä halutaankin kutsua, tehokkaat ja turvalliset hoidot näyttävät vain osittain samoilta kuin fyysisissä sairauksissa. Ihmiset kokevat paljon toiminnallisia oireita arjessaan: esimerkiksi tunnereaktioista johtuvaa päänsärkyä, sydämentykytystä tai vatsakipua. Lisäksi lähes kaikissa sairauksissa on jonkinlaisia toiminnallisia elementtejä, kuten kivun aiheuttamia ja kipua pahentavia lihasjännityksiä tai stressin oireita voimistava vaikutus. Kaikille on siis hyväksi puuttua mahdolliseen liialliseen stressiin, katasrofiajatuksiin, jännityksiin, hermoston ylivireyteen ja muihin fyysisiä oireita aiheuttaviin, pahentaviin tai ylläpitäviin tekijöihin, joissa ei ole kyse fyysisistä vaurioista. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että sairauden päämekanismi olisi keskushermoston väärä hälytys tai että tämän oletuksen tekeminen olisi ongelmatonta.

Toiminnallisten häiriöiden hoidossa yleensä pidetään olennaisena myös eräänlaista siedätyshoitoa tai asteittaista altistamista. Tämä voi toimia erinomaisesti esimerkiksi esiintymispelon aiheuttamiin fyysisiin oireisiin. Sopivassa tahdissa altistaen ja harjoitellen esiintyminen ei enää tunnu hengenvaaralliselta ja voimakkaat fyysiset oireet muuttuvat positiiviseksi vireystilaa nostavaksi jännitykseksi.

Ongelmia kuitenkin seuraa jos tätä lähdetään soveltamaan sairauksiin, joissa oireet eivät ole vain epämiellyttävä kokemus vaan kertovat jostain vakavammasta. Diabetesta pidettiin aiemmin toiminnallisena häiriönä. Voitteko kuvitella, että diabeteksessa lähdettäisiin harjoittelemaan sokerin syömistä olettaen, että aivojen hälytysjärjestelmä tottuu ja oireet helpottavat? Tai että lähdettäisiin syyllistämään migreenikohtauksista kärsivää samalla tavalla kuin long covidiin ja ME:hen sairastuneita, että oireet jatkuvat vain koska ei halua parantua, ei halua uskoa että ne eivät ole fyysisiä ja ei suostu palaamaan normaaliin arkeen?

Long covidiin ja ME:hen liittyy olennaisena PEM-oire eli Post-Exertional Malaise. Useissa tutkimuksissa on nyt todettu, että PEM-oireesta kärsivät eivät palaudu rasituksesta normaalisti. Jos katsotaan esimerkiksi lihaskuntotreeniä tavallisella huonokuntoisella ihmisellä, siitä voi aluksi tulla huono olo ja ikäviä tuntemuksia. Lihassoluihin tulee mikroskooppisia vaurioita, laktaatti voi nousta ja tulehdusvaste aktivoituu lievästi. Treenin jälkeen tulehdusvaste laskee, kudokset korjautuvat, energiantuotto tehostuu ja lihas vahvistuu. Ensin saattaa väsyttää, mutta palautumisen jälkeen mieli voi virkistyä, ajattelu selkeytyä ja mieliala kohentua. PEM:ssä ongelma ei ole vain se, että rasitus tuntuu pahalta tai tulee normaaleja lihaskipuja. Tutkimuksissa PEM-oireeseen on liitetty esimerkiksi poikkeavaa energiantuotantoa, autonomisen hermoston häiriöitä, immuuni- ja tulehdusvasteiden muutoksia, rasituksen jälkeistä hapenottokyvyn heikentymistä sekä epänormaalia palautumista. Oireet pahentuvat 12–48 tunnin viiveellä. Seuraavina päivinä voi tulla flunssaoireita, aivosumua, lamauttavaa uupumusta, mielialaoireita, epänormaalia lihaskipua ja muita oireita. Toimintakyky romahtaa.

Kuva Mayo clinic

Tätä ongelmaa voi toki pahentaa oireisiin liittyvä stressi, pelko ja katastrofiajattelu. Positiivisella ajattelulla, oireiden huomiotta jättämisellä ja hengitysharjoituksilla ei kuitenkaan voida tehdä epänormaalista palautumisesta normaalia. Jos ihmisellä on PEM, neuvot palata normaaliin elämään ja ”siedättää hermostoa” voivat romauttaa toimintakyvyn pysyvästi. Monelle on näin jo tapahtunut.

Kuten käytännössä kaikissa monipuolisesti tutkimusnäyttöä kokoavissa katsauksissa on jo todettu, nämä eivät ole yhden mekanismin sairauksia. Ei yhden biologisen mekanismin, mutta ei myöskään yhden psykologisoivan tai neurologisoivan selitysmallin sairauksia. “Aivojen väärä hälytys” saattaa kuulostaa tieteelliseltä ja kokonaisvaltaiselta, mutta käytännössä se on vain saman vanhan virheen uusi kaapu.

Ongelma ei siis ole se, että huomioitaisiin kehon ja mielen vuorovaikutus. Ongelma on, että yksinkertaistavasta aivojen hälytysjärjestelmän toiminnan häiriöstä tehdään pääselitys silloin, kun näyttö ei siihen riitä. Lisäksi tämän perusteella suositellaan hoitoa, joka voi pahentaa sairautta. Kyse on huonosta mekanistisesta ajattelusta, joka teeskentelee olevansa mekanistisen ajattelun kritiikkiä.

Great Barrington -julkilausuma eli miten fossiilisten polttoaineiden teollisuuden lobbarit kaappasivat keskustelun koronatorjunnasta

Hanlonin partaveitsi

Twitterissä on jo pitkään ollut tapana asia-argumenttien sijaan syyttää vastapuolta salaisista motiiveista ja vihjailla vieraan vallan agenttina toimimisesta. Tämä näyttää kiihtyneen entisestään koronapandemian aikana. Monet hyvin korkeissa asemissa olevat henkilöt viljelevät näitä syytöksiä ilman seurauksia. Osa huhupuheista on päätynyt Suomen suurimpien media-alustojen pääkirjoituksiin saakka. En mainitse tässä kyseisiä henkilöitä tai tiedotusvälineitä nimeltä, sillä en halua ohjata lisää liikennettä disinformaation suuntaan. Sosiaalisessa mediassa leviävät perusteettomat huhut ovat vakava ongelma, joka paitsi vahingoittaa kohteiden mielenterveyttä ja sosiaalista asemaa, myös tuhoaa mahdollisuuden rakentavaan keskusteluun.

Ratkaisuksi yleensä ehdotetaan Hanlonin partaveistä eli sääntöä, jonka mukaan ei ikinä pitäisi selittää pahantahtoisuudella sellaista, mitä voi selittää yhtä lailla tyhmyydellä. Hanlonin partaveitsi -säännön rikkomisesta seuraa sosiaalisessa mediassa salaliittoteoreetikon leima. Hanlonin partaveitsi ei kuitenkaan ole ongelmaton. Kukaan tuskin kehtaa väittää, että ihmiset ovat aina rehellisiä ja liikkeellä hyvin aikein. Taitavat huijarit käyttävät oletuksia hyväntahtoisuudesta hyväkseen ja esittävät tyhmää. He toimivat aina sellaisella tavalla, että voivat uskottavasti kiistää pahat aikeensa.

Tahallinen huijaaminen on harvinaista ja todelliset salaliitot vielä harvinaisempia. Sen sijaan hyvä veli -verkostoja on paljon, politiikan pyöröovi-ilmiö on voimissaan myös Suomessa ja moni käärmeöljykauppias pyörittää menestyvää bisnestä. Vaikeasti havaittava korruptio ei usein tunnu korruptiolta siihen osallistuvan näkökulmasta. Kyseessähän on vain muutama palvelus ja vastapalvelus. Kuten Upton Sinclair sanoi, on vaikea saada ihminen ymmärtämään jotain, mikäli hänen toimeentulonsa riippuu siitä, ettei hän ymmärrä.

Ymmärtämättömyyteen vetoaminen toimii harvoin puolustuksena silloin, kun on rikkonut lakia. Poliisille on turha selitellä, että ei tiennyt punaisia päin ajamisen olevan kiellettyä. Päinvastoin näin menettää ajokorttinsa vain todennäköisemmin. Oikeudessa puhutaan usein tarkoituksellisesta tietämättömyydestä eli henkilö pyrkii välttämään vastuuta pitämällä itsensä tarkoituksellisesti tietämättömänä joistain tosiseikoista. Tarkoituksellisesti tietämätön ei aina pääse pälkähästä oikeudessa, sillä moniin vastuuasemiin ja olosuhteisiin liittyy selonottovelvollisuus. Esimerkiksi rahanpesurikoksissa selkeä epäily varojen alkuperästä aiheuttaa velvollisuuden selvittää, että kyse ei ole laittomista varoista. Saman periaatteen pitäisi päteä myös politiikassa ja viranomaisten sekä muiden asiantuntijoiden työssä. Lopputuloksen kannalta sillä ei ole merkitystä, että oliko toiminnan syynä pahantahtoisuus, tyhmyys vai haitalliset kannustimet. Ymmärtämättömyys tai tiedon puute voi tehdä huonoista päätöksistä tai haitallisista asiantuntijalausunnoista ymmärrettävämpiä, mutta se ei kuitenkaan vapauta vastuusta.

Great Barrington -julkilausumalla on paljon kannattajia Suomessa

THL:ää ja Suomen hallitusta on syytetty toistuvasti laumasuojastrategiasta eli siis siitä, että koronavirustartuntojen annetaan tahallisesti levitä väestöön laumasuojan saavuttamiseksi. Tämä on kiistetty useita kertoja ja esimerkiksi THL:n johtaja Markku Tervahauta väitti joulukuussa 2021 syytöksiä salaliittoteoriaksi. Suomen Kuvalehden Tarinoita tieteestä -blogissa moitittiin tieteentekijöitä ja asiantuntijoita siitä, että he väittävät koronalinjaan vaikuttanaiden tieteellisten asiantuntijoiden seuranneen yritysmaailman tarpeista kumpuavaa toimintasuunnitelmaa. Blogikirjoituksessa ”salaa kohti laumasuojaa” -väitteet leimataan salaliittoteoriaksi. Kyseessä on siinä mielessä erikoinen salaliittoteoria, että se ei ole teoria tai salainen. Yritysmaailman tarpeista kummunnut toimintasuunnitelma viittaa Great Barrington -julkilausumaan, jota ei Suomen mediassa ole juurikaan käsitelty kriittisesti. Julkilausumassa esitetään suunnitelma laumasuojan saavuttamiseksi sairastamalla ja se on tiedevastaisen ajatushautomon rahoittama.

Jonkin aikaa sitten Osmo Soininvaaran päätoimittama verkkomedia Verde julkaisi jutun “Mitä jokaisen päättäjän tulisi huomioida rajoituksista päätettäessä?”, jossa annettiin neuvoja, millaisiin asiantuntijoihin pandemia-asioissa tulisi luottaa ja lueteltiin “faktoja” siitä, mitä rajoitustoimia harkittaessa tulisi huomioida. Jutun esitettiin olevan tieteeseen perustuva kannanotto, mutta se oli selvästi ristiriidassa kansainvälisen tiedeyhteisön käsitysten kanssa. Yksi kirjoitus mediassa ei ole itsessään aiheuta suurempaa huolta, mutta juttua on luettu ja jaettu todella paljon. Kävin läpi jutun taustalla ollutta lähdemateriaalia ja hämmästyin löytäessäni sieltä Great Barrington -julkilausuman. Selvitin asiaa tarkemmin ja huomasin pian avanneeni massiivisen matopurkin.

Blogitekstin lopussa listataan tekstin sisällön taustalla olevat asiantuntijat, joiden joukossa on mukana korkeissa asemissa olevia professoreja ja lääkäreitä. Blogipostaus on poistettu Mediumista sääntöjen vastaisena, joten kopioin Wayback Machinella palautetun listan haastatelluista tänne. Varmistin vielä jutun kirjoittaneelta Johanna Kohvakalta, että allekirjoittavatko mainitut asiantuntijat tekstin sisällön ja hänen mukaansa näin on. Tämä ei tietenkään tarkoita, että kaikki haastatellut asiantuntijat ovat varmasti lukeneet tekstin tai samaa mieltä kaikesta siinä esitetystä. Jutussa mainitaan kuitenkin erikseen, että infektiotautiopin professori Heikki Peltola on sisällöstä “suhteellisen samoilla linjoilla” muuten kuin laumaimmuniteetin muodostumista koskevien kohtien osalta. Kohvakka mainitsee myös useiden nimeltä mainitsemattomien infektiotautilääkäreiden ja infektioepidemiologien tarkistaneen tekstin. Tämä on hyvin huolestuttavaa, sillä julkilausuma on tiedevastaisen ja ilmastonmuutoksen kieltämisessä kunnostautuneen ajatushautomon rahoittama ja se on tiedeyhteisössä hyvin laajalti tuomittu epätieteelliseksi, vaaralliseksi ja epäeettiseksi. Great Barrington -julkilausuman on rahoittanut American Institute for Economic Research (AIER). Ajatushautomo on tunnettu ilmastonmuutosta vähättelevistä julkaisuistaan. 

Great Barrington -julkilausuma kirjoitettiin teollisuuden lobbareiden työkaluksi

Suluista ja muista rajoituksista kärsi erityisesti fossiilisten polttoaineiden teollisuus, joka on lobannut voimakkaasti näitä toimia vastaan. Charles ja David Kochin perustamat ja rahoittamat organisaatiot vastustivat rajoitustoimia julkisuudessa, esimerkiksi Americans For Prosperity (AFP) julkaisi tästä lehdistötiedotteen. Charles Koch on suuryritys Koch Industriesin omistaja ja David Koch aiempi omistaja. Kochin veljekset toimivat myös rajoitustoimia vastustavien mielenosoitusten taustalla. Viestille tarvittiin vielä lisäuskottavuutta, jolloin kuvaan astui American Institute for Economic Research (AIER). Great Barrington -julkilausuma kirjoitettiin AIER:n järjestämässä konferenssissa ja julkaistiin instituutin rekisteröimällä nettisivulla. Useat julkilausumien kirjoittajista ovat työskennelleet organisaatioissa, jotka ovat saaneet Kochin veljeksiltä yli miljoona dollaria rahoitusta.

American Institute for Economic Research (AIER) on aiemmin tullut tunnetuksi ilmastonmuutosta vähättelevistä julkilausumista. Niin ikään myös Great Barringtonissa 2001 kirjoitetussa kannanotossa AIER kritisoi Kioton pöytäkirjaa ja promosi Oregonin vetoomusta, jossa väitettiin, että kasvihuonekaasupäästöistä aiheutuvista vakavista seuraamuksista ei ole tieteellistä näyttöä. Kirjoituksessa korostetaan, että tulisi kuunnella asiantuntijoita. Tekstissä todetaan myös, että torjuntatoimien kannattajat eivät ymmärrä ilmastonmuutoksen peruslainalaisuuksia. Torjuntatoimia kannattavia tutkijoita syytetään epäilyttävistä poliittisista motiiveista ja korostetaan, että aiheen tarkastelun tulisi olla objektiivista. Ilmastonmuutoksesta ei voi olla varmuutta, sillä tutkimusaineistot ovat puutteellisia. Kirjoituksessa todetaan, että ilmasto on aina muuttunut ja siitä on ennenkin selvitty. Ilmastonmuutos on lievä ja luonnollista, eikä sille voida tehdä mitään. Pilvet tulevat muuttumaan niin, että ne pysäyttävät ilmastonmuutoksen. Kirjoituksen mukaan torjuntatoimista on enemmän haittaa kuin hyötyä. Torjuntatoimista olisi haittaa erityisesti heikossa asemassa oleville. Pienen ongelman ratkaiseminen maksaisi biljoonia. Torjuntatoimet rajoittavat vapautta. Kuulostaako tutulta? Sama linja on jatkunut esimerkiksi vuonna 2020 julkaistulla ”Brazilians Should Keep Slashing Their Rainforest” -tekstillä, jossa kirjoittaja kehottaa Brasiliaa jatkamaan sademetsien kaatamista talouskasvun edistämiseksi.

Joskus alkuperältään hyvin kyseenalaiset kannanotot voivat sisältää hyviäkin ajatuksia, mutta GBD:ssä näin ei ole. Kohvakan blogitekstissä kehotetaan antamaan julkilausumassa esitetyille ajatuksille painoarvoa keskustelussa torjuntatoimista. Hän mainitsee jutussa, että julkilausumaa on kritisoitu ja että siinä esitetyt väitteet laumaimmuniteetista ovat turhan toiveikkaita. Tämä on kuitenkin törkeää vähättelyä, sillä julistusta ei ole vain kritisoitu, vaan se on teilattu täysin. Julkilausumalla on paljon allekirjoittajia, mutta niin voidaan odottaakin olevan, kun taustalla on massiivinen lobbauskoneisto. Allekirjoittajia ei tarkisteta ja siksi joukossa on ollut paljon väärennöksiä, kuten esimerkiksi ‘Dr Johnny Bananas’.

Lista julistusta voimakkaasti kritisoineista asiantuntijoista on niin pitkä, että en pysty käsittelemään tässä edes murto-osaa kritiikistä. Tedros Adhanom Ghebreyesus, Maailman terveysjärjestön (WHO) pääjohtaja kutsui 2020 lokakuussa ajatusta siitä, että viruksen annettaisiin levitä laumaimmuniteetin toivossa epäeettiseksi. Hän kommentoi, että ”Kansanterveyden historiassa ei ole koskaan käytetty laumaimmuniteettia strategiana epidemiassa, puhumattakaan pandemiasta.” Professori Martin McKee, Euroopan kansanterveystieteen professori London School of Hygiene and Tropical Medicine  -yliopistosta, sanoi julkilausuman muistuttavan häntä viestinnästä, jonka avulla yritettiin aiemmin  hyökätä haitallisten aineiden kuten tupakan haittojen vähentämiseen pyrkivää kansanterveyspolitiikkaa vastaan. Anthony Fauci, Yhdysvaltain National Institute of Allergy and Infectious Diseases -instituutin ja Valkoisen talon koronavirustyöryhmän johtaja kutsui julistusta naurettavaksi, täydelliseksi hölynpölyksi ja hyvin vaaralliseksi. Harvardin yliopiston epidemiologian professori William Hanage kritisoi julistuksen logiikkaa: “Pandemian aiheuttamien välillisten vahinkojen välttämiseksi ehdotetaan sen aiheuttamien suorien vahinkojen lisäämistä.” Hän piti myös ajatusta pelkkien riskiryhmien suojaamisesta naurettavana ja julistusta monella tapaa vaarallisena. Yalen yliopiston epidemiologian apulaisprofessori, kuvaili julistuksessa ehdotettua strategiaa sairaiden ja vammaisten teurastamiseksi ja groteskiksi.

Julkilausumaa hyvin voimakkaasti kritisoivia asiantuntijoiden kannanottoja on niin runsaasti, että en voi käydä niistä tässä läpi edes kaikkia tärkeimpiä. Wikipedian sivulta löytyy kannanotoista pitkä lähdelista, josta voi klikkailla asiantuntijoiden haastatteluihin. Epätieteellisiä julistuksia ei yleensä kritisoida tieteellisissä julkaisuissa, mutta GBD:tä on pidetty niin vaarallisena, että Lancet ja BMJ ovat julkaisseet kannanotot sitä vastaan. Lancetissa ilman lobbauskoneistoa julkaistun ja ilman rahoitusta kirjoitetun John Snow Memorandumin ovat allekirjoittaneet tuhannet asiantuntijat, joiden kaikkien allekirjoitusten aitous on tarkistettu. 

Great Barrington -julkilausuman kirjoittajista Jayanta Bhattacharya ja Martin Kulldorff ovat siirtyneet Brownstone-instituuttiin, jolla on useita sidoksia AIER:iin ja josta käsin levitetään rokotteisiin liittyvää misinformaatiota. Lisäksi Jayanta Bhattacharya ja Martin Kulldorff esiintyvät yhdessä “rokotekriittisten” henkilöiden kanssa tapahtumissa, joissa esitetään rokotteiden tappaneen enemmän kuin koronavirus. Martin Kulldorff on myös aiemmin itse suhtautunut kriittisesti perusterveiden aikuisten ja lasten rokottamiseen. Great Barrington -julkilausuman kirjoittajat ja heidän kannattajansa ovat twiittailleet uhkauksia sulkuja kannattaneita henkilöitä kohtaan.

Julkilausuman väittämät toistuvat suomalaisten viranomaisten puheissa

Great Barrington -julkilausumassa ehdotettu strategia on poliittisesti houkutteleva, sillä se siirtää vastuun pois poliitikoilta ja terveysviranomaisilta. Teollisuuden ja suuryritysten lobbareiden sekä poliitikkoja rahoittavien tahojen vaatimuksiin on helppo suostua julistukseen vedoten. Sen ovatkin ottaneet avosylin vastaan mm. presidentti Donald Trump, UK:n pääministeri Boris Johnson ja Ruotsin valtion epidemiologi Anders Tegnell. Laumasuojan varaan laskeneessa Ruotsissa sitä ei ole edelleenkään saavutettu siitä huolimatta, että jo ennen omikron-aaltoja kuoli yhteensä n. 15 000 henkeä. Entinen valtionepidemiologi Anders Tegnell on koko pandemian ajan ennustanut laumaimmuniteetin olevan aivan nurkan takana, mutta toistaiseksi sitä ei kuitenkaan ole saavutettu missään. Suomessa uutisoitiin Tegnellin siirtyvän töihin WHO:lle. Tämä tuli WHO:lle yllätyksenä, sillä mitään työpaikkaa ei ollut olemassa. 

Suomessa harva poliitikko ja asiantuntija on asettunut tukemaan julistusta julkisesti. Monet julistuksen epätieteelliset väittämät ovat kuitenkin toistuneet viranomaisten ja poliitikkojen medialle antamissa lausunnoissa. Väittämien alkuperää on vaikea tai jopa mahdoton jäljittää, mutta tavoitteiden ja keinojen samankaltaisuutta ei voi kiistää ilman hyvin monimutkaista mentaaliakrobatiaa. Tavalla tai toisella on käynyt niin, että julistuksessa esitelty ideologia on päässyt vaikuttamaan koronatorjunnan suunnitteluun myös Suomessa.

Julkilausumaa on kaikista voimakkaimmin kritisoitu tavoitteesta saavuttaa laumaimmuniteetti sairastamalla. Jo ennen julkilausuman julkaisua huhtikuussa 2020 Mika Salminen pelkäsi, että epidemia on hidastunut jo liikaa ja tartunnat eivät etene tarpeeksi nopeasti väestössä. HUSin infektiotautien ylilääkäri  Asko Järvinen kertoi toukokuussa 2020 ehdottaneensa rajoitusten purkamista, että se väestönosa sairastuisi, jolle tauti todennäköisesti ei ole vaarallinen. Helmikuussa 2021 THL:n johtava asiantuntija Mia Kontio kommentoi haastattelussa, että “Kyllä valitettavasti meilläkin tautitapauksia on ollut niin vähän, että ennemmin sitten päästäisiin suojaan niillä rokotteilla.” Expressen-lehti paljasti myös, että Anders Tegnell ja Mika Salminen olivat käyneet sähköpostilla keskustelua laumasuojasta. Mika Salminen kertoi Tegnellille viestissään, että Suomessa oli harkittu koulujen auki pitämistä, että laumasuoja saavutettaisiin nopeammin. Salminen kiisti laumasuojan tavoittelun, mutta samalla myös kommentoi, että väestöimmuniteetti syntyisi nopeammin, jos mitään rajoitustoimia ei olisi. Mika Salminen kommentoi myös haastattelussa maaliskuussa 2020, että “Suomen strategia tähtää epidemian pysäyttämisen sijaan sen hidastamiseen, siis ”madaltamaan käyrää”. Silloin yhteiskunta selviää tartuntojen huipun yli, ja taudin jo sairastanut väestö alkaa toimia suojana mahdollisen uuden aallon iskiessä.” Samaan aikaan kun THL:n johtaja Markku Tervahauta väitti laumasuojatavoitteita salaliittoteoriaksi, kansallisen rokotusasiantuntijaryhmä KRAR:n tiedotustilaisuudessa todettiin, että rokoteboostereita ei välttämättä jatkossa tarvita, koska virusta kohtaamalla saadaan “luonnonboosteri”. THL:n ylilääkäri Otto Helve totesi tammikuussa 2022, että ”Epidemian pitkittyessä väestön rokotussuoja alkaa hiipua. Pitkittyminen ei myöskään välttämättä vaikuttaisi sairaalahoidon tarpeeseen kokonaisuudessaan, toki se tasaisi tarvetta pidemmälle aikavälille.” Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin ylilääkäri Asko Järvinen sanoi haastattelussa 6.4.2022  ”Taudin sairastamisesta saa suojaa, jonka turvin voi siirtyä normaaliin elämään. Jos sitä ei tee nyt, niin milloin sitten?”

Uusi versio: *Pahin-On-Aina-Ohi -illuusio, eli miten viimeisimmät koronatilastot voivat olla ikuisesti laskussa*

1/#koronafi #covid19fi #koronakriisi pic.twitter.com/LuWFIDW5JA

— matti heino (@Heinonmatti) June 12, 2022

THL:n asiantuntijat ovat toistuvasti korostaneet, että koronatorjuntatyö pitäisi keskittää vakavien tautitapausten ja kuolemien, eikä niinkään leviämisen estämiseen. Tammikuussa 2022 THL esitti arviossaan koronaministerityöryhmälle, että virus käy läpi kolmen kuukauden jaksolla joulukuun puolivälistä maaliskuun puoliväliin, suuren osan Suomen väestöstä (jopa 80%). Samoihin aikoihin WHO:n infektioepidemiologi Maria Van Kerkhove vetosi tiedotustilaisuudessa, että meidän tulisi nyt globaalisti toimia tartuntojen ja viruksen leviämisen estämiseksi. Hän kertoi uskovansa, että voimme pysäyttää leviämisen ja olisimme voineet tehdä sen jo aiemmin. Torjuntastrategian siirryttyä viruksen leviämisen estämisestä sairaalakuormituksen suojaamiseen tartuntamäärät, sairaalahoidon määrät ja kuolemat ovat lähteneet hallinnasta. Eroon koronasta -verkosto ennusti tilanteen etenemisen ensin deltan suhteen elokuun muistiossaan ja omikronin suhteen joulukuussa päättäjille lähetetyssä avoimessa kirjeessä. Molemmissa vedottiin ajoissa toteutettujen torjuntatoimien puolesta, jotta kuolemat sekä kovat ja pitkäaikaiset rajoitukset voitaisiin välttää. Sen sijaan vielä syyskuussa Mika Salminen vakuutti, että pandemian loppusuora häämöttää ja paluuta koviin rajoituksiin tuskin tullaan näkemään. Sama lausunto toistui myös maaliskuussa 2022, jonka jälkeen tehtiin ennätyksiä koronakuolemien määrässä. Vuonna 2021 ja toistaiseksi myös 2022 ylikuolleisuus on ollut niin korkealla, että kuolleiden määrä ja yleinen kuolleisuusluku ovat olleet korkeammalla tasolla viimeksi 1940-luvulla. Euroopan tartuntatautivirasto ennusti jo toukokuussa uutta korona-aaltoa kesäksi, sillä uudet muunnokset väistävät entistä paremmin rokotteista ja sairastamalla saavutettua immuniteettia. Suomessa kesällä alkanut uusi aalto tuli varoituksista huolimatta taas kerran torjuntatoimista vastaaville asiantuntijoille yllätyksenä, sillä tartuntamäärien nousua odotettiin syksyksi. Virhearviota yritettiin selitellä määrittelemällä kesä- ja heinäkuun olevan syksyä.

Alkuperäinen kuva täältä

Lasten annetaan tahallaan sairastua ja riskiryhmiin kuuluvat eristetään muista

Laumasuoja-ajatus ei ole ainoa voimakkaan kritiikin kohde Great Barrington -julistuksessa. Oletuksiin kuuluu myös, että sairastaminen on vaarallista vain riskiryhmille ja lapsille riskit ovat pienempiä kuin influenssassa. Tästä syystä terveiden aikuisten ja lasten sairastumista ei ole tarpeen estää, päinvastoin. Monet suomalaiset asiantuntijat ovat toistaneet myös näitä väitteitä mediassa. Esimerkiksi Turun yliopiston virusopin professori Ilkka Julkunen kommentoi marraskuussa 2021, että influenssa on lapsille ja nuorille koronavirusta vaarallisempi. THL:n ylilääkäri Hanna Nohynek piti vielä joulukuussa 2021 lasten rokottamista tarpeettomana, koska lapsilla vakava tauti on harvinainen. Pääkaupunkiseudun tartuntatautilääkärit vetosivat, että jatkossa koronaan sairastunutta kohdeltaisiin kuin mihin tahansa muuhunkin hengitystieinfektioon sairastunutta. Yhdysvalloissa Trumpin neuvonantaja Paul Alexander vaati, että lapset ja nuoret pitäisi tartuttaa tahallaan laumasuojan saavuttamiseksi. Tegnellin ja Salmisen kirjeenvaihdosta selviää, että samaa suunniteltiin myös Suomessa.  Rokotetutkimuskeskuksen johtaja Mika Rämet totesi maaliskuussa 2021, että “Kun lapset sairastavat tautia ja muu väestö rokotetaan, syntyy vähitellen myös immuniteetti virusta vastaan”. Lasten sairastuttaminen on kuitenkin vaarallista uhkapeliä, sillä sairastamisen kaikkia vaikutuksia ei vielä tunneta. THL:ssä ja sitä edeltävässä Kansanterveyslaitoksessa on ainakin kerran aiemmin luotettu virheellisesti sairastamalla saavutettavaan luonnosuojaan. Vesirokkorokotteen käyttöönottoa Suomessa hidasti huoli siitä, että se vähentäisi lasten sairastumista vesirokkoon ja sitä kautta aiemmin sairastaneiden aikuisten “luonnonboosteria”, jonka ajateltiin suojaavan heitä vyöruusulta.

Great Barrington -julkilausumassa tärkeimmiksi torjuntatoimiksi mainitaan käsien peseminen ja riskiryhmien suojaaminen eristämällä heidät muusta yhteiskunnasta.  Kaikkien muiden tulisi elää mahdollisimman normaalia elämää. Julkilausumassa ei kerrota yksityiskohtia siitä, kuinka riskiryhmien suojelu käytännössä toteutetaan. Riskiryhmiin kuuluvien eristäminen yhteiskunnasta laumaimmuniteetin saavuttamisen ajaksi voisi periaatteessa olla perusteltua, jos kyseessä olisi suhteellisen lyhyt aika. Nyt on kulunut yli kaksi vuotta ja missään ei ole vielä saavutettu riittävää immuniteettia sairastamalla, rokotteilla tai niiden yhdistelmällä. Eristys kestäisi siis niin pitkään, että ratkaisua ei voida mitenkään pitää eettisenä. Lisäksi eristys on käytännössä mahdoton toteuttaa, kuten esimerkiksi Suomessa ja Ruotsissa on pandemian aikana nähty. Vuosien yksinäisyyden lisäksi riskiryhmille tarjotaan suojaksi henkilökohtaista vastuuta, käsien pesemistä ja kirurgisia maskeja. Käsien pesu ei estä aerosoleina leviävää virusta ja kirurginen maski suojaa pääosin muita, ei niinkään itseä. Käytännössä Great Barrington -julkilausumassa esitetty strategia ja muut samanhenkiset strategiat tarjoavat riskiryhmille kuolemaa. Kyseessä on eugeniikka light, jossa ketään ei tahallisesti sairastuteta tai tapeta, vaan “valmiiksi sairaiksi” ja ”hauraiksi” leimattujen annetaan kuolla. Tästä valitettavasti tuskin seuraa uutta ja uljasta terveempää väestöä, sillä sairastaminen myös rampauttaa terveitä. Käteen jää siis vain moraalinen vaurio ja surevat perheet. 

Terveys ja talous asetetaan virheellisesti vastakkain

Great Barrington -julkilausumassa, suomalaisten viranomaisten lausunnoissa ja suomalaisessa mediassa väitetyt suojaustoimien haitat ovat liittyneet vapauteen, hyvinvointiin ja talouteen. Torjuntatoimien esitetään lähtökohtaisesti rajoittavan perusoikeuksia, sekä olevan tuhoisia lapsille, taloudelliselle toimeliaisuudelle, mielenterveydelle ja fyysiselle terveydelle. Vertailukohtana ei kuitenkaan ole toiminut koronaviruksen leviäminen ilman torjuntatoimia, vaan tilanne ennen pandemiaa. Kovat ja pitkäaikaiset rajoitustoimet niputetaan virheellisesti yhteen elämää vähäisesti rajoittavien toimien, kuten esimerkiksi maskinkäytön kanssa. Torjuntatoimien haitallisesta vaikutuksesta mielenterveydelle ei ole näyttöä muuten kuin kovimpien rajoitusten osalta, mutta tartuntamäärien kasvu on yhteydessä mm. lasten ahdistusoireiluun. Perusoikeuksista puhuttaessa unohtuu, että niihin lukeutuu vapauden lisäksi myös oikeus elämään ja henkilökohtaiseen turvallisuuteen. Torjuntatoimista luovuttaessa ei toteudu edes vapaus, sillä liikkumisen vapaus kuuluu kaikille, ei pelkästään perusterveille. Riskiryhmiin kuuluvien vapautta rajoitetaan rajusti, sillä heidän pitää pahimmassa tapauksessa valita eristyksen ja kuoleman välillä. Tartuntaa muista syistä välttelevien vapaus rajoittuu myös enemmän ilman torjuntatoimia kuin niiden voimassaollessa. Vapaasti leviävien tartuntojen elämää rajoittava vaikutus näkyy myös liikkuvuusdataa tarkasteltaessa, esimerkiksi Lontoossa liikkuvuus on laskenut tartuntamäärien noustessa sulun tasolle. Liikkuvuuden vähenemisellä on myös taloudellisia vaikutuksia, sillä ihmiset eivät esimerkiksi käy ravintoloissa syömässä tai tapahtumissa. Taloutta haittaavat lisäksi pitkät sairaslomat ja pitkäaikaiset sairastumiset. Englannin keskuspankin edustaja totesi toukokuussa, että sadat tuhannet ihmiset eivät ole palanneet töihin rajoitusten purkamisesta huolimatta. Ongelma on keskuspankin mukaan pahempi kuin finanssikriisissä ja syynä on pitkäaikainen sairastaminen: long covidista kärsivät eivät pysty palaamaan töihin ja riskiryhmissä olevat ihmiset eivät uskalla palata töihin. British Airways on joutunut maskeista luopumisen jälkeen perumaan jatkuvasti lentoja työntekijöiden sairastelun vuoksi. Long covidin aiheuttamasta työ- ja toimintakyvyttömyydestä on Suomessa varoittanut muun muassa sosiaali- ja terveysministeriön Long Covid –asiantuntijaryhmä. Pandemian haitalliset vaikutukset eivät katoa torjuntatoimista luopumalla.

On vaikea saada ihminen ymmärtämään jotain, mikäli hänen toimeentulonsa riippuu siitä, ettei hän ymmärrä

Julkilausuman taustalla oleva ja pandemian alkuvaiheessa mm. matkustamisen vähenemisen vuoksi kärsinyt fossiilisten polttoaineiden teollisuus on sittemmin tehnyt ennätysmäisen suuria voittoja. Syksyllä 2021 Helsingin Sanomat otti uutisointiin linjan, joka on hyvin lähellä Great Barrington -julkilausuman henkeä. “Elämään koronan kanssa” kannustava lehti on osa Sanoma -konsernia, joka on yksi Suomen suurimmista tapahtumajärjestäjistä. Samaan konserniin kuuluvat myös mm. Aamulehti, Ilta-Sanomat ja Taloussanomat. Nämä sidonnaisuudet eivät ole välttämättä vaikuttaneet uutisointiin, mutta niistä on hyvä olla tietoinen kun esimerkiksi lukee juttua “Miksi korona-aika on jäänyt meille päälle?”. Jutussa kannustetaan lukijaa palaamaan festareille. Korkeista tartuntaluvuista tai ennätyksistä koronakuolemissa ei mainita, vaikka sen luulisi olevan kysymyksen kannalta olennaista.

THL:n rahoituksesta tulee merkittävä osa ulkopuolisilta tahoilta erilaisiin tutkimus- ja kehityshankkeisiin. Kymmenen suurimman rahoittajan joukossa on myös lääkeyhtiöt Sanofi Pasteur ja GlaxoSmithKleine. Esimerkiksi THL:n ylilääkäri Hanna Nohynek on saanut hankerahoitusta tutkimukseen, jossa selvitetään ”luonnon viruksen” synnyttämää immuniteettia. Oikeuskansleri on jo aiemmin tutkinut THL:n yksityisiltä lääkeyhtiöiltä saaman tutkimusrahoituksen mahdollisesti aiheuttamia ongelmia sen viranomaistoiminnan puolueettomuuteen ja riippumattomuuteen. Sidonnaisuudet tulivat ongelmaksi myös lakisääteiden päätöksenteon avoimuuden suhteen. Koronatorjuntaa koskevan päätöksenteon taustalla olleiden epidemiologisten mallien analyysikoodia ei suostuttu aluksi jakamaan. THL:n blogissa vedottiin perusteluna siihen, että analyysikoodin jakaminen voisi vaikeuttaa tutkimusten julkaisua tieteellisissä julkaisusarjoissa. Yksittäisten tutkijoiden urakehitys asetettiin siis avoimuuden edelle kansallisessa kriisitilanteessa. Blogissa vedottiin myös mallinnusten keskeneräisyyteen, mutta jos ne ovat riittävän valmiita koko kansaa koskevan päätöksenteon taustaksi, ne ovat valmiita myös julkaistaviksi. Nämä sidonnaisuudet eivät tietenkään tarkoita, että niillä olisi ollut vaikutusta linjauksiin tai lausuntoihin. THL ei kuitenkaan ole täysin riippumaton toimija, vaan altis erilaisille enemmän tai vähemmän haitallisille kannustimille. 

Läpinäkyvä päätöksenteko ja kansalaiskeskustelu kivenä lobbareiden kengässä

Tukahdutus onnistui 2020 kesällä siksi, että kansalaiset olivat sitoutuneita torjuntatoimiin ja yhteiseen ponnistukseen suojata lähimmäisiä. Mika Salminen ei kuitenkaan nähnyt kansalaisten aktiivisuutta hyvänä asiana, vaan valitteli haastatteluissa sitä, että nykyihmiset eivät ole tottuneet kulkutauteihin, vaan ovat valmiita uhrauksiin niiden pysäyttämiseksi. Uhrauksiin ei kuitenkaan olla valmiita pelkästään nykyaikana, vaan tartuntatautien leviämistä on pyritty aktiivisesti estämään koko historian ajan. Esimerkiksi Sardiniassa keskiajalla ruton leviäminen pysäytettiin mm. karanteenein ja hygieniatoimin. Espanjantaudin leviämistä onnistuttiin myös estämään tehokkaasti 1918, mutta suojaustoimista luovuttiin liian nopeasti ensimmäisen aallon laannuttua. Pyrkimys estää tautien leviämistä on niin muinaista alkuperää, että inhon tunteen ajatellaan evoluution aikana kehittyneen pitämään meidän loitolla taudinaiheuttajista.

Pyrkimykset torjua tartuntatauteja eivät kuitenkaan ole ainoa historiallisesti toistuva kuvio. Vuonna 2009 Naturessa julkaistussa artikkelissa varoitetaan toistamasta vuoden 1918 influenssapandemian virheitä. Rauhoitteluun keskittyvä viestintästrategia aiheutti silloin kauhua. Yhdysvaltain hallitus käytti pandemian aikana viestinnässä samaa strategiaa kuin sodassa. Strategian ytimessä oli oletus siitä, että viestin tulisi vain olla inspiroiva. Ei ollut väliä, että oliko se totta vai valhetta. Kansalaiset nähtiin kaitsemista tarvitsevina lapsina. Tappavan epidemia-aallon alkaessa päättäjät ja terveysviranomaiset keskittyivät rauhoitteluun. Chicagon kansanterveysjohtajan mukaan viranomaisten tehtävänä oli suojata ihmisiä pelolta. Sanomalehdet toistelivat hänen lausahdustaan ”Huoli tappaa enemmän kuin itse sairaus.” Kuolleiden määrän kasvaessa Philadelphian kansanterveysjohtaja vakuutteli, että epidemia on jo saavuttanut huippunsa. Sama vakuuttelu jatkui, vaikka päivittäisten kuolemien määrä jatkoi nousemistaan. Lehdistö ei koskaan kyseenalaistanut hänen väitteitään. Philadelphian viestintästrategia oli yleinen myös muualla. Lääkärit ymmärsivät taudin vaarallisuuden hyvin, mutta he salasivat totuuden ja harhaanjohtivat ihmisiä rutiininomaisesti. Media vähätteli tilanteen vakavuutta ja monet lehdet eivät julkaisseet tietoja kuolleista. Viranomaiset menettivät uskottavuutensa valehtelun ja vähättelyn vuoksi. Ihmiset uskoivat huhuja ja pelkäsivät pahinta, koska kukaan ei enää uskonut viranomaisia. Ihmiset eivät uskaltaneet enää syödä yhdessä tai suudella. Pelko piti ihmiset kotona. Poissaoloja töistä oli niin paljon, että junat eivät kulkeneet, puhelimet eivät toimineet ja kaupat pysyivät kiinni.

Sadassa vuodessa on onneksi opittu jotain ja viestinnässä tehdyt virheet eivät ole yhtä vakavia kuin espanjantaudin aikana. Kansalaisten paniikin pelko ja päättäjien kokema tarve kaitsemiseen ovat kuitenkin leimanneet toimintaa myös koronapandemian aikana. Tuoreen haastattelututkimuksen mukaan päättäjät halusivat vähätellä koronapandemiaa ja pantata tietoa kansalaisilta. Koronatorjuntastrategiaa koskevien päätösten taustoja ei tulisi joutua selvittelemään salapoliisityönä Twitterissä, vaan päätöksenteon tulisi olla perusteluiltaan julkista, kuten myös Suomen laissa on yksiselitteisesti säädetty. Myös oikeuskansleri on kiinnittänyt huomioita koronavirusepidemian hoitoa koskevan päätöksenteon puutteelliseen avoimuuteen.

Ruotsissa hallituksen koronapolitiikkaa arvioinut työryhmä moitti hallitusta liiallisesta nojaamisesta kansanterveysviraston arvioihin. Työryhmän mukaan vain yhden tahon arvioon nojaaminen ei ole hyvä järjestelmä yhteiskunnallisessa kriisissä. Samankaltaiseen arvioon päätyi myös Onnettomuustutkintakeskus Suomessa raportissaan, jossa todettiin että Suomessa päädyttiin pandemian alkuvaiheessa eri linjalle kuin Ruotsi, koska täällä osattiin hyödyntää myös muiden asiantuntijoiden osaamista terveysviranomaisten lisäksi. Tiedon hyödyntämisessä nähtiin kuitenkin vielä kehitettävää ja tutkintaryhmä suositti tiedon kaksisuuntaista kulkua myös viranomaistoimijoiden ulkopuolelle. 

Lopuksi

Tiedevastaisten ajatushautomojen julistuksilla ei tulisi olla mitään sijaa torjuntatoimien suunnittelussa, sillä niiden pitäisi perustua näyttöön – ei teollisuuden ja suuryritysten toiveisiin. Keskusteluun pitäisi nostaa tieteellisesti hyvin perusteltuja vaihtoehtoisia strategioita, jotta niiden hyviä ja huonoja puolia voidaan punnita tasapuolisesti. Lopullinen päätös torjuntatoimista ei kuulu THL:lle, sillä kyseessä on lopulta arvovalinta. Koko kansaa koskevat arvovalinnat kuuluvat demokraattisesti valitulle hallitukselle ja kansalle itselleen. Viranomaisten ja tutkijoiden tehtävänä on tuottaa ja esittää päätöksenteon tueksi tieteellistä tietoa. 

Kiitos hyödyllisistä kommenteista Matti Heino, Piia Turunen ja Riina Rupponen!

Tekstiä on muokattu 22.7.2022: Kuvasta on korjattu kirjoitusvirhe

Pelkopandemia

Huolta koronaviruksen leviämisestä vähäteltiin jo ennen kuin se oli alkanut kunnolla levitä Euroopassa. Oman alani arvostetut asiantuntijat väittivät, että pelkäämme turhaan, koska emme ymmärrä todennäköisyyksiä. Suomessa asiantuntijat rauhoittelivat kansalaisia ja sanoivat, että riski viruksen leviämiselle Suomeen epidemiana on pieni. Tilanteen pahentuessa Euroopassa Italian rajoituksia pidettiin ylimitoitettuina. Varautumisen kerrottiin olevan hyvää ja lähdettiin oletuksesta, että muualla ekspotentiaalisesti levinnyt virus lähtisi Suomessa etenemään ”kulmakertoimella, joka ei ole kovin jyrkkä”.

Nopeasti leviävää virusta ei kuitenkaan ollut mahdollista pysäyttää pysymällä rauhallisena. Ei mennyt pitkään, kun tilanteen vakavuus oli jo pakko myöntää ja otettiin käyttöön niitä rajuja rajoitustoimenpiteitä, joita hetki sitten oli vielä pidetty ylireagointina. Kansalaisten tunteiden hallinnasta huolestuneita tämä tapahtumien kehitys ei kuitenkaan hiljentänyt, vaan hyvin nopeasti rajoitusten tehottua puhe liiallisesta pelkäämisestä nosti taas päätään.



Rokotekattavuuden kasvaessa pelkokeskustelu on aloitettu taas uudelleen. Esimerkiksi Helsingin Sanomien toimituspäällikkö Esa Mäkinen kirjoitti pääkirjoitukseen, että ”Ylhäältä annetun luvan sijasta jokaisen pitää itse päättää, että nyt on turvallista elää enemmän. Korona loppuu siinä vaiheessa, kun kukin meistä itse päättää lakata pelkäämästä.” Helsingin Sanomien linjaus myös siirtyi selvästi pandemiatilanteen raportoinnista rauhoitteluun. Kyseisessä pääkirjoituksessa todettiin uudeksi linjaukseksi lakata raportoimasta tartunamääriä ja siirtyä muihin mittareihin. Todettujen tartuntojen määrä kuitenkin pieneni testauksen vähenemisen vuoksi, jolloin tartuntamäärät kelpasivat sitten otsikoihin – toisin kuin samaan aikaan lisääntynyt sairaalahoidossa olevien määrä.

Pandemia on ohi?

Rajoitusten, suositusten ja kansalaisten oma-aloitteisen toiminnan vuoksi kuolleisuus on jäänyt toistaiseksi hyvin pieneksi Suomessa. Rokotteet ovat helpottaneet tilannetta entisestään ja viruksen leviämistä on ollut mahdollista hallita paljon kevyemmillä suojaustoimilla kuin aiemmin. Tätä alhaista kuolleisuutta on esitetty perusteeksi suojauksen tarpeettomuudelle. Vertailu tulisi kuitenkin tehdä niihin maihin, joissa vastaavia toimia ei ole käytössä. Toistaiseksi ei ole olemassa yhtään esimerkkiä maasta, jossa viruksen leviäminen olisi onnistuttu pitämään hallinnassa ilman suojaustoimia. Rokotteet ovat vähentäneet rajoitusten tarvetta, mutta ne eivät ole yksinään riittäneet edes valtioissa, joissa rokotekattavuus on huomattavasti Suomea korkeampi.

Monet vaikutusvaltaiset viranomaiset, asiantuntijat, median edustajat ja myös pääministeri ovat viime aikoina kuitenkin linjanneet, että korona on pian selätetty, rajoitukset puretaan lopullisesti ja meidän tulee oppia elämään koronan kanssa. Heidän mukaansa on aika palata vanhaan normaaliin. Kuitenkin sekä THL:n, että myös monitieteisen Eroon koronasta -verkoston mallinnusten perusteella suojaustoimien purkaminen 80% rokotekattavuudella johtaa tartuntojen nopeaan kasvuun. Suomessa ei olla vielä lähelläkään tätä 80% tavoitetta.

Albertassa Kanadassa luovuttiin jonkin aikaa sitten jäljityksestä, rutiinitestauksesta ja pakollisista karanteeneista. Suomessa suunnitellaan samantyyppisiä toimenpiteitä ja esimerkiksi testaamisen vähentäminen on jo aloitettu. Nyt Albertaan on kuitenkin julistettu kansanterveydellinen hätätila, sillä terveydenhuollon kantokyky oli uhattuna. Albertassa rokotekattavuus on korkeampi kuin Suomessa.

Kriisitilanteet aiheuttavat harvoin yleistä paniikkia

Harva on kirjoittanut pelkäävänsä itse liikaa. Kyseessä ovat aina ne muut, ne toiset, jotka eivät hallitse tunteitaan ja käyttäydy rationaalisesti. Ehkä ihmisten mielissä kummittelee esimerkiksi ahtaissa tiloissa syntyneet joukkopaniikit tai ryntäykset pankkeihin. Paniikki ei kuitenkaan ole tyypillinen tai kovin yleinen reaktio kriiseissä ja hätätilanteissa. Lisäksi monet paniikilta näyttäneet tilanteet selittyvät aivan jollain muulla, kuin tunteiden hallinnan pettämisellä. Aihetta koskevassa tieteellisessä kirjallisuudessa oletusta ihmisten herkästä panikointialttiudesta kutsutaan katastrofimyytiksi, koska tutkimusnäyttö sitä vastaan on niin murskaavaa. Katastrofin iskiessä ihmiset pyrkivät tyypillisesti auttamaan toisiaan ja tekemään yhteistyötä.  Suomestakin löytyy aivan lähihistoriasta paljon esimerkkejä hätätilanteista, joissa tavalliset ihmiset ovat hengenvaarasta huolimatta toimineet järkevästi ja jopa sankarillisesti. Koronakriisin aikana terveydenhuollon henkilökunta on urheasti työskennellyt etulinjassa vaarasta ja suojavarusteiden puutteesta huolimatta. 

Paniikkia tai sellaiselta näyttävää toimintaa voi saada aikaan tilanne, jossa kriisi tulee yllätyksenä, toimintasuunnitelma ei ole selvä ja itsekäs toiminta on tai näyttää olevan ainoa tapa selviytyä. Koronapandemian räikein esimerkki paniikista on ollut vessapaperin hamstraus juuri ennen 2020 vuoden sulkua. Hallitsematon pelko tuskin kuitenkaan selittää sitäkään. Pelkoa todennäköisempi selitys on yksinkertaisesti se, että kukaan ei halua jäädä ilman vessapaperia ja jos se uhkaa loppua, on oikeastaan järkevää ostaa itselle vähän isompi varasto. Samalla tavalla myös ryntäyksissä pankkeihin vain ensimmäiset ehtivät saada rahansa ulos ennen pankin kaatumista.

Varovaisuuden hinta

Hyvin pitkään kestänyt varominen jättää jälkensä sekä yksilön, että myös yhteiskunnan tasolla. Huoli taloudesta, yrittäjien toimeentulosta ja hyvinvoinnista, hoitovelasta ja monesta muusta koronapandemian seurauksesta on perusteltua. Esimerkiksi tapahtuma-alaan ja opiskelijoihin on kohdistettu pitkäkestoisia rajoituksia, jotka ovat näkyneet turhautumisena ja opiskelijoiden mielenterveyden heikkenemisenä.

Olemme nyt eläneet yli vuoden pandemian kanssa. Kun vaara tulevaisuudessa tosiaankin on ohitse, vuosia ylläpidetyistä toimintamalleista on vaikea päästää irti. Ajatusta uudesta normaalista on vastustettu ja vaadittu paluuta vanhaan normaaliin.  Totuus kuitenkin on, kuten Herakleitos sanoi jo ennen ajanlaskun alkua, että samaan jokeen ei voi astua kahdesti. Koronapandemiaa ei voi tehdä tapahtumattomaksi, eikä ihmisten muistoja ja kokemuksia siitä voida pyyhkiä pois. Ainakin suurin osa meistä haluaisi luopua monista suojautoimista lopullisesti. Olen itse erittäin etuoikeutetussa asemassa, sillä pystyn tekemään etätöitä ja asun toisen ihmisen sekä kolmen kissan kanssa. Olen siis pystynyt koko pandemian ajan suojautumaan helposti, jäämättä kuitenkaan yksin tai ilman tuloja. Siitä huolimatta minuakin kyllästyttää. Kyllästyttää niin paljon, että suututtaa. Haluan istua kahvilassa miettimättä, otanko liian ison riskin vai en. En halua kieltäytyä halauksista tai kutsuista juhliin.

Koronavirusta ei kuitenkaan kiinnosta, mistä jäämme paitsi tai kuinka paljon pandemia kyllästyttää. Varsinkin nyt, kun rokotekattavuus ei ole vielä riittävä, suojaustoimista kokonaan luopuminen ei ole vaihtoehtona. Sen sijaan valitsemme joko rajoittaa leviämistä ajoissa kevyemmin keinoin tai sitten joudumme ottamaan kovemmat rajoitukset käyttöön myöhemmin, kun sairaalat ovat ylikuormittumassa. Jälkimmäiseen vaihtoehtoon sisältyy myös merkittävä määrä turhia kuolemia. Suomessa on pääosin toimittu ajoissa ja tästä syystä meillä kaikista kovimmatkin keinot ovat olleet moniin muihin maihin verrattuna hyvin kevyitä.

Pandemian ja pelon hallinta

Toisin kuin usein väitetään, vastakkain eivät ole hyvä epidemianhallinta ja muut tavoitteet, kuten talouden ja mielenterveyden tukeminen. Tiedämme jo, että ihmiset eivät pelkästään noudata rajoituksia, vaan päättävät itse rajoittaa fyysisiä kontaktejaan muihin ihmisiin tilanteen pahentuessa. Aiheellinen huoli (erityisesti läheisistä!) on kantanut Suomen läpi pandemian verrattaen vähäisin vahingoin. Suojaustoimia on noudatettu tunnollisesti, sillä ne on koettu merkityksellisiksi, tärkeiksi ja omien arvojen mukaisiksi. Tuoreessa kansalaispulssi -kyselyssä valtaosa vastasi suojauksen, kuten maskinkäytön ja etäisyyden pitämisen, olevan edelleen tärkeitä myös kahden rokotteen saamisen jälkeen.

Tehokkainta pelkojen ja huolien hallintaa on hyvä pandemianhallinta, sekä avoin ja rehellinen viestintä. Kansalaiset ovat myös kriisissä itsenäisiä toimijoita, jotka punnitsevat eri toimintatapojen mahdollisia hyötyjä ja haittoja itselle, läheisille ja yhteiskunnassa. Halu tehdä omaa elämää koskevat päätökset itsenäisesti on myös toivottavaa – emmehän haluaisi ihmisten olevan sokeasti ylhäältä tulevia käskyjä tottelevia robotteja.

Pandemian aikana on myös onneksi opittu paljon. Tarve hyödyntää järeitä, elämää paljon haittaavia keinoja vähenee koko ajan. Pandemian hallintaan saaminen ei vaadi enää kotiin lukittautumista, ainakaan jos tilannetta ei päästetä ryöstäytymään hallinnasta. Meillä on nyt käytössämme useita sellaisia suojauskeinoja, jotka eivät alkupanostuksen jälkeen vaadi enää juurikaan vaivannäköä. Esimerkiksi tehokas ilmastointi, ffp-maskit ja pikatestaus vähentävät riskejä tehokkaasti, mutta eivät estä yhteiskunnan auki pitämistä. Hysterian ja pelkuruuden leimojen liittäminen näihin toimiin ei tule pysäyttämään epidemiaa tai pelastamaan taloutta. Päinvastoin joudumme ottamaan taas käyttöön kovempia rajoituksia, jos emme hyödynnä kevyempiä keinoja ajoissa. Kansalaisten tulee tietää, millaisia askeleita he voivat itse ottaa välttääkseen harmia ja suojellakseen muita tehokkaasti ja helposti.


Kiitos hyödyllisistä kommenteista Piia Turunen, Matti Heino, Riina Rupponen ja Antti Ripatti 

Psykologian toistettavuuskriisi on vasta alussa

Vastaus Inkeri Koskisen tekstiin ”Millaisia aloja toistettavuuskriisi koskee?”

Tekstissä esitetään tärkeitä tarkennuksia keskusteluun toistettavuuskriisistä, mutta myös psykologian tutkimusta koskevia väitteitä, joista en voi olla samaa mieltä.

Hiljaisuudesta

Väitteet hiljaisuudesta toistettavuuskriisiin liittyen saattavat tuntua huvittavalta tieteenfilosofista. Omien havaintojeni perusteella tieteenfilosofia on kunnostautunut toistettavuuskriisin käsittelyssä ja sitä koskevassa keskustelussa erityisen hyvin siihen nähden, että ongelma ei juuri koske filosofiaa. Osittain syynä ovat hyvin erilaiset metodit, jotka eivät vaadi toistettavuutta. Lisäksi kokeellinen filosofia on pärjännyt erittäin hyvin arvioissa toistettavuudesta. Perusopintojeni ja jatko-opintojeni aikana toistettavuuskriisiä käsiteltiin pakollisissa opinnoissa vain silloin, kun luennoitsijana oli tieteenfilosofi. Näistä syistä olemme myös Läpinäkyvää tiedettä -verkostossa suunnitelleet yhteistyötä tieteenfilosofian tutkijoiden kanssa. Yhteistyö olisi hyödyllistä ainakin meille psykologian tutkijoille, sillä monia nyt psykologiassa keskusteluun nousseita aiheita on käsitelty tieteenfilosofiassa vuosikymmeniä tai jopa vuosisatoja.

Ei kuitenkaan pidä paikkaansa, että psykologian tutkijoiden keskuudessa keskusteltaisiin toistettavuuskriisistä riittävästi. Kansainvälinen keskustelu aiheesta on ollut vilkasta jo vuosia ja myös Suomessa aihetta on nostettu esiin aiemmin esimerkiksi Helsingin yliopistolla, jopa perusopintojen opetuksessa. Toistettavuuskriisin vakavuuden huomioon ottaen on kuitenkin oikeasti yllättävää ja hälyttävää, että sitä ei esimerkiksi tyypillisesti käsitellä kotimaisissa tai usein ulkomaisissakaan alan kongresseissa. Olen itse ollut useita kertoja koko tapahtuman ainoa aiheesta puhunut tutkija tai mukana ainoassa sitä käsitelleessä symposiumissa. Toistettavuuskriisi ja sen syyt eivät ole johdonmukaisesti mukana perusopinnoissa tai edes jatko-opinnoissa. Aihetta koskeva keskustelu on pääosin muutamien erityisen aktiivisesti sitä esiin nostavien yksittäisten henkilöiden käsissä. Oppikirjoja tai perusopintojen kursseja ei ole säännönmukaisesti päivitetty uusien tietojen perusteella, vaan niissä elää edelleen väitteitä tutkimuksista, joita ei ole saatu toistettua. Lisäksi suomalaisessa tieteellisessä psykologian alan lehdessä aihetta käsiteltiin tietääkseni ensimmäisen kerran tässä vuonna 2020 julkaistussa jutussa. Suomalainen Reproducibility Network (FIRN) on vasta perustettu ja käynnistelee toimintaansa.

Olen samaa mieltä siitä, että psykologian opiskelijat ovat tilanteesta usein hyvin perillä. Kuulin itsekin aiheesta ensimmäisen kerran juuri toiselta tohtoriopiskelijalta. Läpinäkyvää tiedettä -verkosto koostuu pääosin eri vaiheiden opiskelijoista ja olen itse aktiivisesti levittänyt tietoa muille opiskeljoille. Tämä toisaalta myös tekee tilanteesta opiskelijoille hyvin hankalan, sillä huolenaiheisiin ei välttämättä saa ylemmiltä tasoilta minkäänlaista vastakaikua. Aiheesta tietoinen opiskelija saattaa siis jäädä asian kanssa yksin, ilman opetusta tai ohjausta siitä, miten aiempaa tutkimustietoa pitäisi tulkita tai miten oman tutkimuksen toistettavuutta voisi kohentaa.

Tilanne on kuitenkin muuttunut viime vuosina nopeasti parempaan suuntaan ja käsitykseni ovat toivottavasti pian vanhentuneita.

Ovatko psykologian tutkijat jo ratkaisseet toistettavuusongelmat?

Kuvaus psykologian tutkimuksen toistettavuusongelmien syistä on suurinpiirtein oikein. Ei kuitenkaan pidä paikkaansa, että ennakkorekisteröinti tai aineiston jakaminen olisi jo yleistä. Niiden suosio kasvaa koko ajan, mutta valtaosa psykologian tutkimuksista on edelleen ennakkorekisteröimättömiä ja hyvin harva lehti tai rahoittaja vaatii sitä tai aineiston jakamista. Lisäksi ennakkorekisteröinnit ja aineiston jakaminen eivät yksinään poista ongelmaa. Esimerkiksi lääketieteessä on jo nähty, että yleistyneet ennakkorekisteröinnit vaativat lisäksi jonkinlaista valvontaa tai arviointia. Julkaistuissa artikkeleissa on usein muutettu analyysisuunnitelmaa tai jopa hypoteeseja ennakkorekisteröidyistä, mainitsematta siitä tai sen vaikutuksesta tulosten tulkintaan. Kyseenalaisten käytäntöjen hyödyntäminen tutkimystyössä siis onnistuu edelleen melko helposti.

Olen Koskisen kanssa myös samaa mieltä siitä, että tieteen tilaa ei voida kuvata käsittelemällä vain niitä määrällisiä menetelmiä, joiden kannalta toistettavuus on olennaista. En uskalla ottaa kovin vahvaa kantaa toistettavuusongelmien yleisyyteen muilla sellaisilla aloilla. Näyttää kuitenkin siltä, että lähes joka kerta kun toistettavuutta arvioidaan laajan toistotutkimusprojektin avulla, tulokset ovat todella huolestuttavia. Koskinen tuo myös esiin ongelman juurisyyn: insentiivijärjestelmät ovat rikki. Mainittu The natural selection of bad science -artikkeli kannattaa ehdottomasti lukea. Tieteen instituutiot eivät tosiaankaan aina tue totuudentavoittelua ja tästä on seurannut paitsi toistettavuuskriisi, myös lukemattomia muita ongelmia.

Toistettavuuskriisi eli miksi suurin osa julkaistuista tutkimustuloksista on pelkkää kohinaa. Osa 3: (Otos)koolla on merkitystä

Psykologian ja monien muiden tieteenalojen tutkimuksen yhtenä tärkeimmistä tavoitteista on tuottaa yleistettävissä olevaa tietoa määrällisen tutkimuksen keinoin. Tutkijat eivät ole siis kiinnostuneita vain siitä, mitä tutkimuksen osallistujat ajattelevat, tuntevat tai miten he käyttäytyvät, vaan pyrkivät muodostamaan myös muihin ihmisiin ja tilanteisiin päteviä ennusteita ja teorioita. Yleensä ei kuitenkaan voida ottaa tutkimuksen osallistujiksi koko populaatiota, eli kiinnostuksen kohteena olevaa ihmisjoukkoa. Ei ole käytännössä mahdollista esimerkiksi haastatella kaikkia suomalaisia tai kaikkia masennuksesta kärsiviä, saati sitten jokaista ihmistä maailmassa. Joudutaan siis tyytymään pienempään osallistujajoukkoon, eli otokseen. Tieteen metodeista tietämättömälle maallikolle voikin tuntua käsittämättömältä ja hieman epäilyttävältä, että tutkijat väittävät tietävänsä jotain hänestä tai hänen edustamastaan ryhmästä, vaikka häneltä itseltään ei ole kysytty mitään. Vielä alle sata vuotta sitten myös tiedeyhteisö ja viranomaiset suhtautuivat hyvin epäileväisesti otostutkimusten luotettavuuteen. Otosten ei uskottu kuvaavan ihmispopulaation moninaisuutta riittävän hyvin.

Nykyään otoksia käytetään niin rutiininomaisesti yleistysten tekemiseen, että kaikki tutkijatkaan eivät pysähdy miettimään, millainen taikuus tämän yleistyksen tekemisen mahdollistaa. Kyseessä on induktiivinen päättely, eli pyritään yleistämään yksityisestä yleiseen. Päättelyn apuvälineenä käytetään todennäköisyyslaskentaan perustuvaa tilastotiedettä. Tilastollisten menetelmien avulla pyritään selvittämään, onko todennäköistä, että otoksessa esiintyvä ilmiö esiintyy myös populaatiossa. Päättelyssä on otettava huomioon lukuisia tekijöitä, joista yksi on otoksen koko. Kuvitellaan, että heität kolikkoa. Jos kolikko ei ole esimerkiksi painotettu, todennäköisyys saada kruuna on 50% ja todennäköisyys saada klaava on myös 50%. Jos heität kolikkoa kymmen kertaa, on hyvin todennäköistä, ettet satu saamaan juuri viittä kruunaa ja viittä klaavaa. Kuitenkin jos heität kolikkoa satoja kertoja, saat jo todennäköisemmin tulokseksi noin 50% kruunaa ja 50% klaavaa. Tieteellisessä tutkimuksessa tilanne on aivan samanlainen, mitä suurempi otoskoko on, sitä todennäköisemmin mittaustulos jakautuu samalla tavalla kuin kiinnostuksen kohteena olevassa populaatiossa. Suurempi otoskoko siis vähentää satunnaisen virheen todennäköisyyttä.

Psykologian ja monien muiden tieteenalojen määrällinen tutkimus perustuu yleensä nollahypoteesin merkitsevyystestaukseen (NHST), joka on sekoitus Ronald Fisherin sekä Jerzy Neymanin ja Egon Pearsonin lähestymistavoista. Tutkimuksen aineisto analysoidaan käyttäen tilastollista testiä, joka tuottaa tulokseksi p-arvon. Pyrkimyksenä on erottaa signaali kohinasta eli selvittää todennäköisyys sille, että havaittu ilmiö esiintyy myös populaatiossa. P-arvo ei kuitenkaan vastaa tähän kysymykseen suoraan vaan kertoo, miten epätodennäköinen havaittu tai äärimmäisempi tilastosuure olisi, jos ilmiö ei ole todellinen ja vaihtelu on vain satunnaista virhettä. P-arvon on tarkoitus kontrolloida tyypin I virheen todennäköisyyttä, eli vääriä positiivisia. P-arvo ei siis myöskään kerro, miten merkittävä ilmiö on käytännössä, eli esimerkiksi miten suuri ero kahden ryhmän välillä on. Siihen tarkoitukseen käytetään yleensä efektikokoa, esimerkiksi korrelaatiokertoimia tai cohenin d:tä.

Kuvan idea on Paul D. Ellisin kirjasta The Essential Guide to Effect Sizes

On kuitenkin mahdollista tehdä myös tyypin II virhe, eli saada väärä negatiivinen tulos. Nollahypoteesin merkitsevyystestauksessa väärien negatiivisten todennäköisyyttä voidaan pyrkiä kontrolloimaan laskemalla tilastollinen voima (power). Tilastollisella voimalla tarkoitetaan tutkimusasetelman kykyä havaita efekti silloin, kun se on olemassa. Tilastollinen voima voidaan nykyään laskea käyttäen apuna erilaisia ohjelmistoja ja sovelluksia. Yksinkertaistettuna tilastollinen voima, merkitsevyystaso, otoskoko ja pienin havaittavissa oleva efektikoko riippuvat toisistaan ja jos tiedetään kolme muuta, voidaan laskea neljäs. Tässä interaktiivisessa visualisaatiossa havainnollistetaan tätä helposti ymmärrettävällä tavalla:  http://rpsychologist.com/d­­­­3/NHST/  Tilastollinen voima ilmaistaan yleensä asteikolla 0-1, jolloin esimerkiksi yleensä suositeltu .80 voima tarkoittaisi 80% todennäköisyyttä havaita ilmiö aineistossa ja kääntäen 20% todennäköisyyttä tehdä tyypin II virhe.

Riittävä otoskoko arvioidaan usein voimalaskelmien sijaan jonkinlaisin nyrkkisäännöin tai aiempien tutkimusten perusteella. Tämä on hyvin ongelmallista, sillä ilmiön otoksessa havaitsemiseen tarvittava otoskoko voi vaihdella huimasti riippuen esimerkiksi asetelmasta ja efektikoosta. Suuren efektikoon ilmiön havaitsemiseen toistomittausasetelmassa saatetaan tarvita vain joitain kymmeniä osallistujia. Jos taas halutaan tarkastella hienovaraisia ja monimutkaisia vaikutussuhteita, tarvitaankin tuhansia osallistujia. Tästä yksi erityisen ravisuttava esimerkki on masennukseen yhdistettyjen kandidaattigeenien tutkimus. Esimerkiksi geenin 5-HTTLPR yhteyksiä erilaisiin mielenterveysongelmiin ja vaikutussuhteita ympäristön kanssa on selvitetty sadoissa tutkimuksissa. Otoskoot näissä tutkimuksissa ovat olleet verrattain melko suuria, osallistujia on ollut joitain satoja. Maaliskuussa julkaistussa paperissa geneetikot selvittivät kandidaattigeenien yhteyksiä masennukseen ja mahdollisia vaikutussuhteita ympäristön kanssa massiivisessa satojen tuhansien otoksessa (Border ym., 2019). Kandidaattigeenien yhteydet masennukseen eivät eronneet millään tavalla mistä tahansa muista geeneistä. Kirjoittajat totesivat, että sillä perusteella mitä nykyään tiedämme geenien toiminnasta, kandidaattigeenien tutkimus vaatii aina vähintään kymmenien tuhansien otoksen. Tämä tarkoittaa, että tilastollisesti merkitsevä tulos tätä pienemmässä tutkimuksessa on hyvin todennäköisesti väärä positiivinen.

Psykologian ja myös monien muiden tieteenalojen pienet otoskoot ovat olleet huolenaiheena jo vuosikymmeniä. Cohen varoitti jo 1960-luvulla, että suuressa osassa tutkimuksia tilastollinen voima ei ole riittävän suuri, jotta pienet tai edes keskikokoiset efektikoot olisi mahdollista havaita. 1980- luvulla taas Sedlmeier ja Gigerenzer huomasivat, että Cohenin varoituksista huolimatta otoskoot eivät olleet kasvaneet lainkaan. Paul E. Meehl varoitti taas pienten otoskokojen vaaroista 1990-luvulla. Marszalek ja kollegat totesivat vuonna 2011 julkaistussa artikkelissaan, etteivät otoskoot olleet kasvaneet vuosien 1995 ja 2006 välisenä aikana siitä huolimatta, että suurempia otoskokoja vaativat monimuuttujamenetelmät ja tilastollisen mallinnuksen menetelmät olivat yleistyneet tänä aikana. Katherine Button ja kollegat arvioivat 2013 julkaistussa tutkimuksessaan neurotieteellisten tutkimusten tilastollisen voiman olevan keskimäärin .08 – .30 välillä. Toisessa 2017 julkaistussa paperissa päädyttiin hieman korkeampaan arvioon, mutta todettiin silti liian pienten otoskokojen olevan iso ongelma neurotieteessä. Smaldino ja McElreath (2016) taas arvioivat sosiaalitieteiden ja käyttäytymistieteiden tilastollisen voiman olevan keskimäärin noin 0.24. Szucs ja Ioannidis analysoivat 2017 vielä suuremman määrän papereita ja päätyivät samaan lopputulokseen: tilastollinen voima on psykologian ja kognitiivisen neurotieteen tutkimuksessa heikko ja parannusta ei ole juuri ole tapahtunut jatkuvista varoituksista huolimatta. Mainitsemisen arvoista on myös se, että lehden vaikuttavuuskertoimen korrelaatio tilastollisen voiman kanssa oli negatiivinen. Selkokielellä mitä arvostetumpi lehti, sitä pienemmät otoskoot. Stanley, Carter ja Doucouliagos arvioivat vielä 2018, että vain 8% psykologian tutkimuksista on riittävä tilastollinen voima.

Rautalangasta väännettynä hyvin suuri osa tutkimuksista on ollut otoskooltaan niin pieniä, että on ollut paljon todennäköisempää saada väärä negatiivinen tulos kuin havaita ilmiö aineistossa. Arviot vaihtelevat jonkin verran, mutta voidaan olettaa, että tuloksista on pielessä yli puolet. Jo pelkästään tällä perusteella on ollut täysin odotettavissa, että tutkimusten toistettavuus on heikko. Pienet otoskoot kasvattavat myös väärien positiivisten todennäköisyyttä ja tilastollisen voiman ollessa heikko havaitut efektikoot ovat usein liioteltuja (Albers & Lakens, 2017). Liian pienten otoskokojen lisäksi on kritisoitu myös liian suuria otoskokoja. Suurissa aineistoissa kliinisesti ja teoreettisesti merkityksettömän pienet efektit tulevat esiin tilastollisesti merkitsevinä (Lenth, 2001; Ioannidis, 2005; Quinlan, 2013). Ongelma ei kuitenkaan ole otoskoko, vaan p-arvoihin liittyvät väärinkäsitykset. P-arvot eivät suoraan kerro, onko ilmiö todellinen tai miten merkittävä se käytännössä on. Sokea luottamus yksittäisiin tunnuslukuihin on ongelma aineiston koosta riippumatta.

Olisiko kuitenkin parempi tehdä tutkimus liian pienellä otoskoolla kuin ei ollenkaan? Mikäli aineiston analysoinnissa hyödynnetään nollahypoteesin merkitsevyystestausta, vastaus on ei. Liian pienellä aineistolla väärien positiivisten ja väärien negatiivisten tulosten todennäköisyys kasvaa niin suureksi, että tulokset ja niiden tulkinnat ovat käytännössä satunnaisia. Tuloksia ei siis voida tulkita luotettavasti ollenkaan ja tutkija olisi aivan yhtä hyvin voinut heittää noppaa tai keksiä tulokset omasta päästään. Joissain tilanteissa pienenkin aineiston kerääminen voi olla hyödyllistä, jos voidaan esimerkiksi kerätä useita pieniä otoksia suurempaan meta-analyysiin. Useimmiten on kuitenkin vain tuhlattu julkisia varoja sekä tutkijoiden ja koehenkilöiden aikaa aivan turhaan. Jos tulokset tulkitaan tieteelliseksi tiedoksi ja niitä sovelletaan käytännössä esimerkiksi lääketieteellisissä hoidoissa tai poliittisessa päätöksenteossa, seuraukset voivat olla vielä resurssien tuhlaamista vakavampia.

Lähteet

Albers, C., & Lakens, D. (2018). When power analyses based on pilot data are biased: Inaccurate effect size estimators and follow-up bias. Journal of experimental social psychology, 74, 187-195. https://daneshyari.com/article/preview/5045599.pdf

Border, R., Johnson, E. C., Evans, L. M., Smolen, A., Berley, N., Sullivan, P. F., & Keller, M. C. (2019). No Support for Historical Candidate Gene or Candidate Gene-by-Interaction Hypotheses for Major Depression Across Multiple Large Samples. American Journal of Psychiatry, appi-ajp.

Button, K. S., Ioannidis, J. P., Mokrysz, C., Nosek, B. A., Flint, J., Robinson, E. S., & Munafò, M. R. (2013). Power failure: why small sample size undermines the reliability of neuroscience. Nature Reviews Neuroscience, 14, 365-376.

Cohen, J. (1962). The statistical power of abnormal-social psychological research: A review. The Journal of Abnormal and Social Psychology, 65(3), 145-153.
Desrosières, A. 1998.The Politics of Large Numbers. A History of Statistical Reasoning. Harvard University Press.

Dienes, Z. (2008). Understanding psychology as a science: An introduction to scientific and statistical inference. Macmillan International Higher Education.

Fried, E. (2017). When small samples are problematic. [Blogikirjoitus]. https://eiko-fried.com/small-samples-can-be-inherently-problematic/

Greenland, S., Senn, S. J., Rothman, K. J., Carlin, J. B., Poole, C., Goodman, S. N., & Altman, D. G. (2016). Statistical tests, P values, confidence intervals, and power: a guide to misinterpretations. European journal of epidemiology, 31(4), 337-350.

Maxwell, S. E. (2004). The persistence of underpowered studies in psychological research: Causes, consequences, and remedies. Psychological Methods, 9, 147-163.

McShane, B. B., & Böckenholt, U. (2014). You cannot step into the same river twice: When power analyses are optimistic. Perspectives on Psychological Science, 9, 612-625.

Motyl, M., Demos, A. P., Carsel, T. S., Hanson, B. E., Melton, Z. J., Mueller, A. B., … & Yantis, C. (2017). The state of social and personality science: Rotten to the core, not so bad, getting better, or getting worse?. Journal of personality and social psychology, 113(1), 34. https://lskitka.people.uic.edu/MotylDemosetal2017.pdf

Mullarkey, M. (2018). Are Pilot Studies Screwed? [Blogikirjoitus]. https://medium.com/@mullarkey.mike/are-pilot-studies-screwed-8b3f696c22de

Perugini, M., Gallucci, M., & Costantini, G. (2018). A Practical Primer To Power Analysis for Simple Experimental Designs. International Review of Social Psychology, 31(1), 20. DOI: http://doi.org/10.5334/irsp.181 https://www.rips-irsp.com/articles/10.5334/irsp.181/

Perugini, M., Gallucci, M., & Costantini, G. (2014). Safeguard power as a protection against imprecise power estimates. Perspectives on Psychological Science, 9, 319-332.

Schimmack, U. (2017). An Attempt at Explaining Null-Hypothesis Testing and Statistical Power with 1 Figure and 1,500 Words [Blogikirjoitus]. https://replicationindex.com/2017/02/26/an-attempt-at-explaining-null-hypothesis-testing-and-statistical-power-with-1-figure-and-1500-words/

Szucs, D., & Ioannidis, J. P. (2017). Empirical assessment of published effect sizes and power in the recent cognitive neuroscience and psychology literature. PLoS biology, 15(3), e2000797. https://journals.plos.org/plosbiology/article?id=10.1371/journal.pbio.2000797

Sedlmeier, P., & Gigerenzer, G. (1989). Do studies of statistical power have an effect on the power of studies?. Psychological bulletin, 105(2), 309.

Simonsohn, U. (2014). No-way Interactions [Blogikirjoitus]. http://datacolada.org/17

Stanley, T. D., Carter, E. C., & Doucouliagos, H. (2018). What meta-analyses reveal about the replicability of psychological research. Psychological bulletin. http://www.psych.utoronto.ca/users/tafarodi/psy428/articles/Stanley%20et%20al.%20(2018).pdf

Toistettavuuskriisi eli miksi suurin osa julkaistuista tutkimustuloksista on pelkkää kohinaa. Osa 2: P-hakkerointi

Yksi eniten harmaita hiuksia aiheuttanut ongelma omassa tutkimustyössäni on ollut päättää, miten analysoida kerätty data. Samaan tutkimuskysymykseen, samaa dataa käyttäen on mahdollista tehdä analyysi useilla eri tavoilla. Kauhukseni huomasin myös, että tulokset saattavat muuttua täysin pientenkin muutosten seurauksena. Lopulta vastauksena samaan tutkimuskysymykseen, samaa aineistoa käyttäen oli esitelty eri kongresseissa useita eri tuloksia. Yritin kuumeisesti selvittää, mikä on oikea tapa tehdä analyysit. Olin varmasti tehnyt jonkinlaisen virheen, mikä muu muka olisi voinut selittää ristiriitaiset tulokset? Kyseessä ei kuitenkaan ollut virhe, vaan tilanne oli hyvin tyypillinen.

Määrällisessä tutkimuksessa analyysimenetelmät yleensä perustuvat hypoteesin testaukseen. Tutkija siis muodostaa aiemman tiedon perusteella hypoteesin, jonka testaamiseksi suunnittelee ja toteuttaa tutkimuksen. Kerätyn aineiston analysoinnissa käytetyt tilastolliset testit yleensä tuottavat tulokseksi p-arvon, joka kertoo, miten yllättävää olisi saada kyseessä olevat tulokset, jos tutkittu ilmiö ei todellisuudessa ole olemassa. Jos p-arvo on riittävän pieni, todetaan että tulos on tilastollisesti merkitsevä. Esimerkiksi psykologiassa yleisimmin käytetty tilastollisen merkitsevyyden raja .05 tarkoittaa rajusti yksinkertaistettuna, että jos toteuttaisit saman tutkimuksen sata kertaa ja tutkittu ilmiö ei ole todellinen, vain viisi näistä tutkimuksista voisi tuottaa havaitun aineiston. Tämä ei kuitenkaan kerro, miten todennäköisesti tutkijan hypoteesi on totta. Testi ei kerro syytä esimerkiksi ryhmien välillä havaittuun eroon tai kahden muuttujan väliseen korrelaatioon. Testi ei myöskään kerro, onko tutkimus suunniteltu ja toteutettu tarkasti, vastaako se todella tutkijan kysymykseen tai onko otos satunnainen. P-arvo kertoo siis vain, miten epätodennäköistä olisi saada kyseinen tulos, jos ilmiö ei olisi todellinen ja vaihtelu olisi vain satunnaista virhettä.

Esimerkiksi tuoreessa Many analysts, one dataset -tutkimuksessa 29 tiimiä, joihin kuului yhteensä 61 tutkijaa analysoi saman aineiston tahoillaan (Silberzahn, ym., 2018). Kaikille tutkimuskysymys oli sama: näyttävätkö jalkapallotuomarit punaista korttia todennäköisemmin tummempi-ihoisille pelaajille kuin vaaleampi-ihoisille. Tulokset erosivat toisistaan huomattavasti, efektikoko oli alimmillaan hyvin pieni ja korkeimmillaan keskisuuri. Kaksikymmentä tiimiä sai tilastollisesti merkitsevän tuloksen ja yhdeksän ei-merkitsevän. Analyyseissä oli 21 erilaista yhdistelmää kontrollimuuttujia. Osa tutkimusryhmistä olisi siis todennut, että punaista korttia näytettiin ihonväriltään tummemmille pelaajille huomattavasti useammin, osa olisi todennut ihonvärin merkityksen melko pieneksi ja osa ei olisi havainnut ihonvärin perusteella mitään eroavaisuutta. Saman datan ja samojen tutkimuskysymysten perusteella oltaisiin siis voitu päätyä aivan eri johtopäätöksiin, riippuen analyysitavasta.

Mainitsin jo edellisessä postauksessa, miten Simmons, Nelson ja Simonsohn vuonna 2011 julkaistussa artikkelissaan onnistuivat yleisiä tutkimuskäytäntöjä noudattaen saamaan tuloksen, jonka mukaan Beatlesin When I’m Sixty Four -kappaleen kuunteleminen nuorensi kuulijaa puolitoista vuotta. He hyödynsivät tutkimuksessaan metodologisia harmaita alueita ja onnistuivat näin nostamaan väärän positiivisen tilastollisesti merkitsevän tuloksen todennäköisyyden oletetusta viidestä prosentista 61 prosenttiin. Simmons ja kollegat nimesivät nämä ongelmalliset käytännöt p-hakkeroinniksi. P-hakkerointi toteutetaan käytännössä niin, että tutkimusasetelman joustavuutta hyväksi käyttäen ajetaan useita erilaisia analyyseja, valikoidaan tilastollisesti merkitsevät ja julkaistaan vain ne. Kuten tunnetussa sanonnassa todetaan: ”kun kidutat dataa tarpeeksi kauan, se tunnustaa mitä vain”. Tämä voi tarkoittaa käytännössä esimerkiksi otoskoon kasvattamista, kontrollimuuttujien lisäämistä ja outlierien poistamista, kunnes saavuttaa tilastollisesti merkitsevän tuloksen. Esimerkiksi ei-merkitsevän tuloksen jälkeen aineistonkeruuta jatkamalla väistämättä lopulta saa tilastollisesti merkitsevän tuloksen, ellei kärsivällisyys, rahoitus tai aika lopu ensin kesken. Psykologisissa tutkimuksissa usein myös käytetään lukuisia eri mittareita samassa tutkimuksessa. Tilanne on erityisen otollinen p-hakkeroinnille, sillä mitä enemmän muuttujia on käytettävissä, sitä todennäköisemmin onnistuu löytämään tilastollisesti merkitsevän tuloksen.

Kun samassa tutkimuksessa tehdään useita eri vertailuja ja analyysejä, näiden vertailujen p-arvoja ei tulisi tulkita toisistaan erillisinä.  Jos samanaikaisesti tehdään useita tilastollisia testejä muuttamatta merkitsevyystasoa, väärän positiivisen todennäköisyys kasvaa. Kahden testin tapauksessa virheen todennäköisyys tuplaantuu ja jos tehdään sata testiä, on väärän positiivisen tuloksen saaminen lähes väistämätöntä. Xkcd:n sarjakuva ”significant” havainnollistaa tätä ongelmaa hienosti. Sarjakuvan hypoteesi, että vain tietynväriset karkit aiheuttaisivat aknea on tietysti hieman hullu. Kuitenkin jos kuvittelet tilalle jonkin uskottavamman hypoteesin, virheen todennäköisyys pysyy silti samana.  Monivertailujen tapauksessa ongelma on suhteellisen helppo ratkaista käyttäen esimerkiksi Bonferroni-, Bonferroni-Holm- tai Benjamini-Hochberg -korjausta. Pitäisi myös olla itsestään selvää, että näitä korjauksia ei tehdä vain julkaistuille vertailuille vaan kaikille vertailuille, joita on tehty.

Jos kaikki tehdyt analyysit raportoidaan julkaisussa avoimesti ilman korjauksia, muiden tutkijoiden on ainakin teoriassa mahdollista arvioida näytön tasoa realistisesti. Vakavin versio p-hakkeroinnista on muodostaa hypoteesit vasta, kun tulokset ovat tiedossa. Norbert Kerr kutsui tätä käytäntöä 1998 julkaistussa paperissaan HARKingiksi, eli ”Hypothesizing After the Results are Known”. Ongelmana on eksploratiivisen analyysin esittäminen konfirmatorisena analyysinä eli hypoteesin testauksena. Eksploratiivista analyysia tehdessä ei aseteta tarkkoja hypoteeseja, vaan annetaan aineiston puhua puolestaan. Tässä ei ole mitään vikaa, sillä näin on mahdollista esimerkiksi löytää yllättäviä yhteyksiä tai tunnistaa ilmiöitä, joita ei osattu etukäteen odottaa. Ongelmia seuraa, kun näin muodostetut hypoteesit vahvistetaan saman aineiston avulla, jota on käytetty niiden muodostamiseen. Jos tutkimuksessa käytetään useita eri mittareita, ja ajetaan useita eri analyysejä eri yhdistelmille, osa tuloksista on väistämättä merkitseviä. Mikäli tutkija raportoi nämä merkitsevät tulokset antaen ymmärtää, että kyseessä on konfirmatorinen analyysi, kyseessä on HARKing. Nämä raportoidut tulokset ovat paljon todennäköisemmin kohinaa tai sattumaa, kuin kuvastavat todellisia ilmiöitä. Tämän vuoksi näin muodostuneet hypoteesit tulisi aina vahvistaa toisessa tutkimuksessa, toisella aineistolla. Muuten riski johtopäätösten tekemiseen väärien positiivisten tulosten perusteella on aivan liian suuri.

Emme voi tietää, ellei tutkija itse tunnusta, mitkä tutkimukset on tahallaan tai tahattomasti p-hakkeroitu. Tarkka arvio ongelman laajuudesta on siis mahdotonta tehdä. Tilanne kuitenkin näyttää hyvin synkältä, jo pelkästään sen yksinkertaisen tosiasian vuoksi, että suurin osa julkaistuista tutkimustuloksista on tilastollisesti merkitseviä. Osa tästä selittyy tutkimusten julkaisuvinoumalla, ei-merkitsevän tuloksen tuottaneet tutkimukset jäävät pöytälaatikkoon. Julkaisuvinouma ei voi kuitenkaan täysin selittää tilannetta, ellei tutkijoilla ole lähes jumalallista kykyä tehdä lähes joka kerta oikeaan osuvia hypoteeseja. Suurin osa julkaistuista tutkimuksista on otoskooltaan niin pieniä, että tilastollisesti merkitsevän tuloksen saavuttaminen on ollut myös siitä syystä epätodennäköistä. Tämä tarkoittaisi, että pöytälaatikkoon jääneitä tutkimustuloksia olisi huomattavasti enemmän, kuin julkaistuja tuloksia. Onkin siis todennäköistä, että julkaisematta jätetyt tutkimukset ovat jääneet pöytälaatikkoon vasta, kun tulosten p-hakkerointi merkitseviksi ei ole onnistunut. P-hakkerointi on siis tavallaan analyysien julkaisuvinouma: vain tilastollisesti merkitsevän tuloksen tuottaneet analyysit julkaistaan.

John, Loewenstein ja Prelec kysyivät 2000 psykologian tutkijalta, olivatko he syyllistyneet kyseenalaisiin tutkimuskäytäntöihin. Yli puolet vastaajista oli esimerkiksi jättänyt raportoimatta osan mittauksista, kerännyt lisää aineistoa ei-merkitsevän tuloksen vuoksi ja väittänyt valheellisesti muodostaneensa hypoteesit ennen analyysejä. Useimmiten ei kuitenkaan ole kysymys tahallisesta huolimattomuudesta tai välinpitämättömyydestä, saati sitten petoksesta. Johnin ja kollegoiden kyselyssä suurin osa vastaajista oli kyseenalaisten käytäntöjen yleisyydestä huolimatta arvioinut oman tutkimuksensa rehelliseksi ja uskottavaksi. Hyvin harva oli koskaan väärentänyt aineistoa. Todennäköisin selitys p-hakkeroinnin yleisyydelle onkin tietämättömyys yhdistettynä julkaisupaineeseen. Esimerkiksi Naturessa 2016 julkaistussa kyselyssä arvioitiin olennaisen ongelman olevan ajanpuute. Jatkuva kilpailu rahoituksesta ja byrokratian lisääntyminen syövät suuren osan ajasta. Yli puolet kyselyyn vastanneista raportoi ongelmaksi paineen julkaista. Paine julkaista on kova, mutta samalla ei-merkitseviä tuloksia tai aiemmin tehtyjen tutkimusten toistoyrityksiä ei hyväksytä julkaistavasti yhtä helposti, kuin uusia merkitseviä tuloksia. Tutkijoiden on siis kovassa aikapaineessa, kuten sanotaan, julkaistava tai tuhouduttava. Samalla harmaita alueita koskevia hyviä käytäntöjä ei käydä läpi esimerkiksi tilastotieteen kursseilla tai oppikirjoissa, vaan niitä koskevat päätökset jäävät heikosti tilastotiedettä osaavien tutkijoiden omalle vastuulle.

Saatavilla olevat ohjeistukset saattavat olla jopa selkeästi harhaanjohtavia. Esimerkiksi psykologian tutkijoiden paljon käyttämä, Cambridge University Pressin julkaisema opas ”Guide to Publishing in Psychology Journals” sisältää Daryl Bemin kirjoittaman kappaleen, jossa ohjeistetaan tutkijoita kalastelemaan merkitseviä tuloksia tavalla, joka aivan päivänselvästi täyttää p-hakkeroinnin kriteerit. Bem myös käskee jättämään epäkiinnostavat tulokset julkaisematta, sillä ”tiede ei ole kiinnostunut siitä, miten hyvä olit arvaamaan tuloksesi etukäteen”. Kuulostiko nimi tutulta? Kyseessä on sama henkilö, jonka edellisessä postauksessa kerroin toistettavuuskriisin laukaisseessa tutkimuksessaan osoittaneen, että ihmisten on mahdollista nähdä tulevaisuuteen. Valitettavasti nämä Bemin suosittelemat ja hyvin yleisesti käytössä olevat tavat hyödyntää harmaita alueita johtavat samaan lopputulokseen, kuin aineiston väärentäminen: väärien positiivisten tulosten määrä kasvaa räjähdysmäisesti ja tuloksia ei siksi saada toistettua.

Se tunne, kun tajuat miten iso osa tutkimustuloksista on vääriä positiivisia

Tohtoriopiskelija Nick Brown tiivistää ongelman hauskasti uutis- ja huumorisivusto Buzzfeedin artikkelissa, vapaasti suomennettuna: ”Minulla on sellainen käsitys, että tilastotieteen hyödyntäminen oikein vaatii yhtä paljon erikoistumiskoulutusta kuin lentokoneen lentäminen. Suurimmalla osalla tutkijoista on tavallista ajokorttia vastaava osaaminen. Ja tutkijat sanovat että ’Minulla on ajokortti, miten vaikeaa voi muka olla lentää lentokoneella?’ ja lentävät koneen alas jyrkänteeltä.”

Väärät positiiviset tulokset johtavat resurssien hukkaamiseen hedelmättömään tutkimustyöhön. Tutkijat päätyvät arvioimaan aiemman tutkimuksen näytön tason virheellisesti ja käyttävät tätä tietoa uusien tutkimusten suunnittelun pohjana, jahdaten virheellisiä johtolankoja. Kun kirjallisuus on täynnä vääriä positiivisia tuloksia, emme pysty erottamaan, mitkä teoriat parhaiten selittävät todellisuuden luonnetta. Toisin kuin usein kuulee väitettävän, tiede ei ole tutkijoiden puuhastelua norsunluutornissa. Tieteellisten tutkimusten tulokset päätyvät oppikirjoihin yliopistolla, lastemme koulukirjoihin tosiasioina, ne muokkaavat käsityksiämme maailmasta. Tieteelliset tutkimustulokset vaikuttavat myös poliittisiin päätöksiin, niiden perusteella suunnitellaan lääketieteellisiä ja psykologisia hoitoja, johdetaan yrityksiä, suunnitellaan ravitsemussuosituksia ja tehdään myös henkilökohtaisia päätöksiä arjessa. Tiede ei ole yhdentekevää ja siihen tulisi suhtautua äärimmäisellä vakavuudella. Tutkijoiden tulisi myöntää tekemänsä virheet, myös silloin kun se sattuu.

Lopuksi todettakoon, että tämäkin postaus on vain lyhyt ja melko yksipuolinen keskustelunavaus. En pyri tarjoamaan mistään aiheesta lopullista totuutta, enkä pysty yksin käsittelemään edes toistettavuutta sen ansaitsemalla laajuudella. Aion seuraavissa osissa käydä läpi ainakin pienten (ja isojen) otoskokojen ongelmia, julkaisemista ja rahoitusta. Päätin käsitellä pyrkimykset tilanteen ratkaisemiseksi erillisessä postauksessa. Tämä saattaa siinä mielessä olla virhe, että yksittäisistä ongelmakeskeisimmistä postauksista ei tule esiin ollenkaan se, miten paljon hyvää työtä monet psykologian tutkijat ovat tehneet tilanteen korjaamiseksi. Huomionarvoista on myös se, että jos kiinnität huomion käyttämiini lähteisiin, kirjoittaja on yleensä psykologi ja tutkija. Kyseenalaisten tutkimuskäytäntöjen kritisointi ei ole tiedevastaisuutta, päinvastoin. Tieteen tulee olla julkista ja itseään korjaavaa, juuri se tekee siitä tiedettä.

 

Lähteet

Baker, M. (2016). 1,500 scientists lift the lid on reproducibility. Nature, 533(7604), 452-454. https://www.nature.com/news/1-500-scientists-lift-the-lid-on-reproducibility-1.19970

Bem, D. J. (2000). Writing an Empirical Article. In R. J Sternberg, Guide to Publishing in Psychology Journals. Cambridge University Press. s. 3–16.

Benjamin, D. J., Berger, J. O., Johannesson, M., Nosek, B. A., Wagenmakers, E. J., Berk, R., … & Cesarini, D. (2018). Redefine statistical significance. Nature Human Behaviour, 2(1), 6.

Chivers, T. (2017). A Mindset ”Revolution” Sweeping Britain’s Classrooms May Be Based On Shaky Science. BuzzFeed News. https://www.buzzfeed.com/tomchivers/what-is-your-mindset?utm_term=.ytVNe8Ox6#.lsQ91DP4w

Cohen, J. (1990). Things I have learned (so far). American Psychologist, 45, 1304-1312. http://www.stats.org.uk/statistical-inference/Cohen1990.pdf

De Groot, A. D. (2014). The meaning of “significance” for different types of research [translated and annotated by Eric-Jan Wagenmakers, Denny Borsboom, Josine Verhagen, Rogier Kievit, Marjan Bakker, Angelique Cramer, Dora Matzke, Don Mellenbergh, and Han LJ van der Maas]. Acta psychologica, 148, 188-194. http://ejwagenmakers.com/inpress/DeGroot1956_TA.pdf

De Groot, A. D. (1969). Methodology: Foundations of inference and research in the behavioral sciences. MTH. https://www.sugarsync.com/pf/D6938836_95882415_7010252

Dienes, Z. (2008). Understanding psychology as a science: An introduction to scientific and statistical inference. Macmillan International Higher Education.

Johnson, V. E. (2013). Revised standards for statistical evidence. Proceedings of the National Academy of Sciences, 110(48), 19313-19317. http://www.pnas.org/content/pnas/early/2013/10/28/1313476110.full.pdf

John, L. K., Loewenstein, G., & Prelec, D. (2012). Measuring the prevalence of questionable research practices with incentives for truth telling. Psychological science, 23(5), 524-532. http://journals.sagepub.com/doi/abs/10.1177/0956797611430953

Ioannidis, J. P. (2005). Why most published research findings are false. PLoS medicine, 2(8), e124. http://robotics.cs.tamu.edu/RSS2015NegativeResults/pmed.0020124.pdf

Kerr, N. L. (1998). HARKing: Hypothesizing after the results are known. Personality and Social Psychology Review, 2(3), 196-217. http://www2.psych.ubc.ca/~schaller/528Readings/Kerr1998.

Lakens, D., Adolfi, F. G., Albers, C. J., Anvari, F., Apps, M. A., Argamon, S. E., … & Buchanan, E. M. (2018). Justify your alpha. Nature Human Behaviour, 2(3), 168. https://www.nature.com/articles/s41562-018-0311-x

Munroe, R. Significant. xkcd. https://xkcd.com/882/

Nelson, L. D., Simmons, J., & Simonsohn, U. (2018). Psychology’s renaissance. Annual review of psychology, 69, 511-534. https://www.annualreviews.org/doi/abs/10.1146/annurev-psych-122216-011836

Neuroskeptic. (2012). The Nine Circles of Scientific Hell. Perspectives on Psychological Science. 7(6) 643–644 http://pages.ucsd.edu/~cmckenzie/Neuroskeptic2012Perspectives.pdf

Sagarin, B. J., Ambler, J. K., & Lee, E. M. (2014). An ethical approach to peeking at data. Perspectives on Psychological Science, 9, 293-304.

Simmons, J. P., Nelson, L. D., & Simonsohn, U. (2011). False-positive psychology: Undisclosed flexibility in data collection and analysis allows presenting anything as significant. Psychological science, 22(11), 1359-1366. http://journals.sagepub.com/doi/abs/10.1177/0956797611417632

Simonsohn, U., Nelson, L. D., & Simmons, J. P. (2014). p-curve and effect size: Correcting for publication bias using only significant results. Perspectives on Psychological Science, 9(6), 666-681. http://journals.sagepub.com/doi/full/10.1177/1745691614553988

Silberzahn, R., Uhlmann, E. L., Martin, D., Anselmi, P., Aust, F., Awtrey, E. C., … & Carlsson, R. (2018). Many analysts, one dataset: Making transparent how variations in analytical choices affect results. Advances in Methods and Practices in Psychological Science. http://journals.sagepub.com/doi/10.1177/2515245917747646

Spector, P. E., & Brannick, M. T. (2011). Methodological urban legends: The misuse of statistical control variables. Organizational Research Methods, 14(2), 287-305. http://journals.sagepub.com/doi/abs/10.1177/1094428110369842?journalCode=orma&

 

 

 

 

 

 

 

 

Toistettavuuskriisi eli miksi suurin osa julkaistuista tutkimustuloksista on pelkkää kohinaa. Osa 1: Mistä on kysymys

Toistettavuuskriisistä ei ole kirjoitettu kovin paljon Suomessa tai suomeksi. Kriisistä on uutisoinut Suomessa Tekniikan maailma 2017 otsikolla ”Suuri osa tutkimuksista on satunnaista kohinaa” ja Suomen Kuvalehti 2015 ”Hätkähdyttävä tulos: Suuri osa psykologisista tutkimustuloksista on vääriä”. Vähäinen näkyvyys mediassa on yllättävää, sillä kyseessä on massiivinen ja useita eri tieteenaloja koskeva ongelma. Mahdollisesti tässä on juuri syy vähäiseen käsittelyyn: olemme tottuneet luottamaan tieteeseen niin vakaasti, että tilannetta on vaikea uskoa todeksi. Kriisin ytimessä on hyvin yksinkertainen havainto: tutkimustuloksia ei onnistuta toistamaan. Syiden ja seurausten arviointi kuitenkin vaatii paitsi huomattavasti aikaa, myös syvällistä ymmärrystä tilastotieteestä ja tieteenfilosofiasta. Aion itse käydä aihetta läpi lähinnä psykologian näkökulmasta.

Kriisin ytimessä on 2011 Journal of Personality and Social Psychology -lehdessä julkaistu artikkeli Feeling the future: experimental evidence for anomalous retroactive influences on cognition and affect. Tutkimuksessaan Daryl Bem näytti kokeellisesti, että on mahdollista nähdä tulevaisuuteen. Tarkemmin, priming-efekti voi toimia tulevaisuudesta menneisyyteen. Tutkimukseen osallistuneet henkilöt pystyivät esimerkiksi arvaamaan, mikä seksiasento tulisi näkymään heille hetkeä myöhemmin esitetyssä kuvassa. Tutkimus oli suoritettu kaikkien normaalikäytäntöjen mukaisesti. Bem tiesi aiheen olevan tulenarka, ja huolehti siis tarkasti, että kaikki oli tehty juuri oikein. Myös vertaisarvioijat totesivat, ettei tutkimusasetelmassa tai metodeissa löydy moitittavaa. Otoskokokin oli verrattain suuri, yhdeksään kokeeseen osallistui yhteensä yli tuhat henkilöä. Kyse ei myöskään ole huijauksesta. Efekti oli hyvin pieni: osallistujat pystyivät siis ennustamaan tulevaisuutta vain hieman paremmin kuin arvaamalla. Toisaalta myös esimerkiksi tieto aspiriinin tehosta sydänkohtausten ehkäisyssä perustuu tutkimuksiin, joissa on havaittu vain hyvin pieni efektikoko.

Jos olisi toimittu vakiintuneen tieteellisen käytännön mukaisesti, Bemin tutkimuksen olisi arvioitu olevan selkeää näyttöä siitä, että voimme todellakin nähdä tulevaisuuteen. Jäi siis vain kaksi vaihtoehtoa: joko se mitä luulemme tietävämme maailmasta onkin väärin ja on mahdollista nähdä tulevaisuuteen, tai psykologian metodologiassa on jotakin pahasti vialla. Jälkimmäinen tarkoittaa myös, että hyvin suuri osa siitä, mitä luulemme tietävämme ihmismielestä ei pidäkään paikkaansa. Osa tutkijoista kallistui ensimmäiselle kannalle. Kesällä 2018 arvostetussa American Psychologist -lehdessä julkaistussa artikkelissa todetaan, että näyttö parapsykologisista ilmiöistä on yhtä vahvaa kuin muistakin psykologisista ilmiöistä. Monet eivät kuitenkaan olleet yhtä vakuuttuneita, vaan käänsivät katseen psykologian tutkimusmetodeihin. Joseph Simmons, Leif Nelson ja Uri Simonsohn perustelivat 2011 julkaistussa artikkelissaan, miten tavanmukaiset tutkimuskäytännöt lisäävät väärien positiivisten määrää huomattavasti enemmän kuin osasimme kuvitella. He demonstroivat tätä toteuttamalla tutkimuksen, jossa tietyn musiikkikappaleen kuuntelu nuorensi kuulijaa puolitoista vuotta kronologisessa iässä. Tämä on tietysti mahdotonta, mutta myös tämä tutkimus oli toteutettu täysin vallitsevien käytäntöjen mukaisesti.

John Ioannidis listasi jo ennen toistettavuuskriisiä, vuonna 2005 julkaistussa artikkelissaan ”Why Most Published Research Findings Are False” psykologian metodologisia ongelmia. Hän totesi, että todennäköisesti suurin osa tutkimustuloksista on erilaisten vinoumien ja metodologisten ongelmien vuoksi virheellisiä. Vuonna 2015 The Reproducibility -projektissa Virginian yliopistossa pyrittiin toistamaan aiempia psykologian tutkimuksia. Projektiin osallistui 270 tutkijaa, jotka yrittivät toistaa sata psykologian tutkimusta. Tuloksista 37% oli tilastollisesti merkitseviä, kun alkuperäisissä tutkimuksissa vastaava prosentti oli 97. Lisäksi efektikoot olivat puolet pienempiä. Myös syöpätutkimuksia yritettiin toistaa, samankaltaisin tuloksin. Seuraavana vuonna Nature -lehdessä julkaistun tutkimusraportin mukaan 70% tutkijoista on epäonnistunut yrityksessä toistaa kollegan tekemä tutkimus ja puolet oli epäonnistunut oman tutkimuksen toistamisessa. Tulos koski paitsi psykologiaa, myös sosiaalipsykologiaa, kemiaa, biologiaa, fysiikkaa ja lääketiedettä.

Daryl Bem pyrki tutkimuksessaan osoittamaan primingin eli virittämisen toimivan tulevaisuudesta menneisyyteen. Hänen ideansa perustui psykologiassa melko vakiintuneelle ja paljon näyttöä taakseen keränneelle teorialle, jonka mukaan aiempi hienovarainenkin ärsyke vaikuttaa alitajuisesti sitä seuraavan tiedon käsittelyyn ja käyttäytymiseen. Merkittäviä priming-tutkimuksia ei kuitenkaan nyt onnistuta toistamaan. Dijksterhuisin ja Knippenbergin tutkimus, jossa osallistujat kuvittelivat olevansa professoreja tai jalkapallohuligaaneja ennen tietovisaa, pyrittiin toistamaan 23 laboratoriossa yhteensä yli neljäntuhannen osallistujan voimin (O’Donnell ym., 2018). Toisin kuin alkuperäisessä tutkimuksessa, ryhmien välillä ei ollut eroja. Myös tutkimus, jossa vanhuuteen liittyvien sanojen lukeminen sai osallistujat kävelemään hitaammin (Bargh, ym., 1996) yritettiin toistaa onnistumatta siinä (Doyen, ym., 2012).

Yksi tunnetuimmista esimerkeistä on Amy Cuddyn, Dana Carneyn ja Andy Yapin power posing -tutkimus. He julkaisivat 2010 Psychological Science -lehdessä artikkelin, jonka mukaan itsevarman, dominoivan asennon ottaminen nosti testosteronitasoja, laski kortisolitasoa, lisäsi riskinottoa ja sai asennon ottaneen henkilön tuntemaan olonsa voimakkaammaksi. Amy Cuddyn TED talk aiheesta on kerännyt kymmeniä miljoonia katsojia. Alkuperäisen tutkimuksen otoskoko oli pieni, 42 osallistujaa. Tutkimus toistettiin 200 osallistujan voimin, testosteronitasot eivät nousseet, kortisolitasot eivät laskeneet ja power posing ei vaikuttanut osallistujien suorituksiin (Ranehill ym., 2015). Asennon lisäksi myös ilmeidemme on väitetty vaikuttavan siihen, mitä tunnemme. Strack, Martin ja Stepper julkaisivat 1988 paljon viitatun tutkimuksen, jossa puolet osallistujista laitettiin pitämään kynää hampaidensa välissä, mikä pakotti heidän kasvoilleen hymyn ja toinen puoli piti kynää huuliensa välissä saaden aikaan harmistuneen ilmeen. Pakotettu hymy sai osallistujat pitämään heille näytettyä piirrettyä hauskempana verrattuna kynää huultensa välissä pitäviin osallistujiin. Tutkimuksen yritti toistaa 17 toisistaan riippumatonta tutkimusryhmää, osallistujia oli yhteensä kaksi tuhatta (Wagenmakers ym., 2016). Ryhmien välillä ei ollut eroa.

Miksi tieteellisen tutkimuksen tulokset sitten tulisi pystyä toistamaan? Toistettavuus ei sinänsä ole välttämätöntä, jotta tutkimusta voitaisiin kutsua tieteelliseksi. Usein esimerkiksi laadullisissa tutkimuksissa pyritään kuvaamaan jotakin ainutkertaista ilmiötä, jonka ei ole tarkoituskaan toistua aivan samanlaisena. Psykologian tutkimuksessa kuitenkin yleensä pyritään tekemään yleistyksiä ja ennusteita, jolloin vähintäänkin samoissa olosuhteissa ja samoilla menetelmillä tulosten tulisi olla toistettavissa. Jos haluamme esimerkiksi väittää ihmismielen toimivan tietyllä tavalla, tai että psykoterapia on tehokas tapa hoitaa mielenterveysongelmia, meidän pitäisi pystyä myös näyttämään, että ilmiö on toistuva eikä vain ainutkertainen tai jonkinlainen mittausvirhe.

Monet tutkijat ovat väittäneet, että replikaatiokriisissä on kysymys vain normaalista tieteen toiminnasta (ks esim. Feldman Barrett, 2015). Heidän mukaansa on täysin normaalia, että tutkimuksia ei pystytä toistamaan. Jos pyritään mittaamaan samaa ilmiötä kahdessa eri tutkimuksessa päätyen eri tuloksiin, tämä ei tarkoita, että tulokset olisivat pelkkää kohinaa tai virhe. Näin on vain osoitettu, että ilmiö tulee esiin ainoastaan tietyissä olosuhteissa. Joissain tilanteissa tämä pitääkin paikkansa. Ihmisen käyttäytyminen on monimutkaista, ja pienet muutokset tutkimusasetelmassa saattavat tästä syystä tuottaa keskenään jopa päinvastaisia tuloksia. Aiemmin mainitsemissani replikaatioyrityksissä on kuitenkin yritetty toistaa aiempi asetelma mahdollisimman täsmällisesti. Hyvän tieteellisen käytännön mukaisesti alkuperäisen tutkimuksen suorittaneiden tutkijoiden kuvaus tutkimuksen metodeista tulisi olla riittävän tarkka, jotta tulokset voitaisiin toistaa seuraamalla tätä kuvausta. Mikäli pienikin muutos esimerkiksi säässä, tietokoneen ruudun koossa tai tutkimuksen suorittaneen tutkijan vaihtuminen muuttaa tulokset täysin, epäonnistuneen replikaation viesti on sama: tulosta ei voida yleistää.

Seuraavissa postauksissa aion pureutua tarkemmin ja teknisemmin kriisin syihin sekä mahdollisiin ratkaisuihin.

Tekstiä on muokattu 13.7.2022. Ensimmäisestä kappaleesta ”tutkimuksia ei onnistuta toistamaan” on korjattu muotoon ”tutkimustuloksia ei onnistuta toistamaan” . 

Lähteet

Baker, M. (2016). 1,500 scientists lift the lid on reproducibility. Nature, 533(7604), 452-454. https://www.nature.com/news/1-500-scientists-lift-the-lid-on-reproducibility-1.19970

Bem, D. J. (2011). Feeling the future: experimental evidence for anomalous retroactive influences on cognition and affect. Journal of personality and social psychology, 100(3), 407.

Cardeña, E. (2018). The experimental evidence for parapsychological phenomena: A review. American Psychologist. http://psycnet.apa.org/doiLanding?doi=10.1037%2Famp0000236

Doyen, S., Klein, O., Pichon, C. L., & Cleeremans, A., (2012). Behavioral priming: it’s all in the mind, but whose mind?. PloS one, 7(1), e29081. http://journals.plos.org/plosone/article?id=10.1371/journal.pone.0029081

Feldman Barrett, (2015). Psychology Is Not in Crisis. The New York Times. https://www.nytimes.com/2015/09/01/opinion/psychology-is-not-in-crisis.html

Gustavsson, J. (2017) Nyt se on tutkittu: Suuri osa tutkimuksista on satunnaista kohinaa. Tekniikan maailma.  https://tekniikanmaailma.fi/tutkittu-suuri-osa-tutkimuksista-satunnaista-kohinaa/

Hamilo, M. (2015). Hätkähdyttävä tulos: Suuri osa psykologisista tutkimustuloksista on vääriä. Suomen Kuvalehti. https://suomenkuvalehti.fi/jutut/tiede/hatkahdyttava-tulos-suuri-osa-psykologisista-tutkimustuloksista-vaaria/

Ioannidis JPA (2005) Why Most Published Research Findings Are False. PLoS Med 2(8): e124. https://doi.org/10.1371/journal.pmed.0020124

O’Donnell, M., Nelson, L. D., Ackermann, E., Aczel, B., Akhtar, A., Aldrovandi, S., … & Balatekin, N. (2018). Registered Replication Report: Dijksterhuis and van Knippenberg (1998). Perspectives on Psychological Science, 13(2), 268-294 http://journals.sagepub.com/doi/abs/10.1177/1745691618755704?journalCode=ppsa

Open Science Collaboration. (2015). Estimating the reproducibility of psychological science. Science, 349(6251). http://science.sciencemag.org/content/349/6251/aac4716

Ranehill, E., Dreber, A., Johannesson, M., Leiberg, S., Sul, S., & Weber, R. A. (2015). Assessing the robustness of power posing: No effect on hormones and risk tolerance in a large sample of men and women. Psychological Science, 26(5), 653-656. http://journals.sagepub.com/doi/full/10.1177/0956797614553946#ref-1

Simmons, J. P., Nelson, L. D., & Simonsohn, U. (2011). False-positive psychology: Undisclosed flexibility in data collection and analysis allows presenting anything as significant. Psychological science, 22(11), 1359-1366. http://journals.sagepub.com/doi/pdf/10.1177/0956797611417632

Wagenmakers, E. J., Beek, T., Dijkhoff, L., Gronau, Q. F., Acosta, A., Adams Jr, R. B., … & Bulnes, L. C. (2016). Registered Replication Report: Strack, Martin, & Stepper (1988). Perspectives on Psychological Science, 11(6), 917-928. http://journals.sagepub.com/doi/abs/10.1177/1745691616674458